Bruckner requiemistaan: ”Ei se huono ole”

bruckner-at-organ
Anton Bruckner urkujen ääressä. Otto Böhlerin (1847–1913) silhuettitaidetta.

Anton Bruckner (1824–1896) kuuluu niihin musiikin suuriin persoonallisuuksiin, joita ei voi määritellä millään yksittäisellä kriteerillä. Hänen henkilössään ja musiikissaan yhdistyvät aito kansanomaisuus ja humaani monumentaalisuus. Eräällä tavalla Bruckner muistuttaa nuoruusvuosiensa ihannetta, Mozartia. Hänessähän yhdistyivät poikamainen naiivius ja kaiken ylittävä nerous, ainakin jos Milos Formanin Mozart-kuva vastaa todellisuutta.

Brucknerin elämänkaaressakin on jotain samaa jännitettä. Synnyinpaikka Ansfelden on pieni kylä Ylä-Itävallassa. Kuollessaan Bruckner asui Belvederen linnassa, ei ylellisesti, mutta keisarin suojeluksessa. Pitkään Bruckner piti itseään lähinnä koulunopettajana, pätevöityi vielä ylempienkin koulujen opettajaksi. Kuoleman jälkeen, kaikista kiistoista ja vähättelyistä huolimatta, opettajuus on vain kuriositeetti suuren mestarin elämäkerrassa.

Ystävyyttä Bösendorfer-pianon äärellä

Requiem d-molli (1849) oli Brucknerin ensimmäinen suurimuotoinen sävellys. Sen motiivi on hyvin henkilökohtainen. Requiem ei ole tilausteos. Se on omistettu säveltäjän läheiselle ystävälle Franz Sailerille, joka oli edellisenä vuonna yllättäen kuollut. Miehet olivat tutustuneet toisiinsa St. Florianissa, jossa Brucknerista tuli Sailerin kotiin pidetty vieras.

Sailerilla oli suuri Bösendorfer-piano, jonka soittaminen kuului iltojen vakio-ohjelmaan. Vieras oli joskus huokaissut, että olisi halunnut itselleenkin näin hienon soittimen. Kun ystävä kuoli, Bruckner sai yllättävän tiedon. Sailer oli testamentannut soittimen hänelle.

Bösendorfer säilyi Brucknerin käytössä koko loppuelämän, ja sen ääressä hän luonnosteli kaikki suuret teoksensa.

Requiem, surun virta

Requiem on eräänlainen portti säveltäjän kehitykselle suuriin muotoihin ja kokoonpanoihin. Messussa ei ole mitään varsinaista monumentaalisuutta, se on perusolemukseltaan henkilökohtainen surun ilmaus läheisen kuoleman johdosta.

Teksti on puhdas latinalainen, Dies irae -sekvenssi on kokonaan, mutta siitä puuttuu lähes kaikki ohjelmallisuus. Osat soitetaan yhteen niin että katkeamaton melodiavirta tekee siitä kokonaisuuden. Bruckner ihaili Mozartin musiikkia, orkestrointi viittaa klassisismiin.

Lacrimosa tuo yllättäen säröjä muuten rauhalliseen sävelvirtaan. Requiemin jälkiosa Offertoriumista eteenpäin tuo esiin jo myöhempää Bruckneria ennakoivan ulottuvuuden, syvän hartauden. Se ei ole kuitenkaan verrattavissa suoraan suurten vaskikuorojen ja jousisektioiden kosmiseen hartauteen. Nyt katsotaan ikäänkuin kyynelten läpi henkilökohtaisessa surussa.

Sanctus-osakaan ei ole riemuitseva tai ylistävä. Jumalan pyhyyskin himmentyy kyynelten läpi. Leimallista Bruckneria on myös korostunut urkucontinuo, se tuo teokseen syvyyttä.

”Ei huono”

Brucknerin Requiem d-molli on merkittävä teos. Siinä kuulemme vielä säveltäjää ”ennen Wagneria”. 1860-luvulla Bruckner kuuli Linzissä Wagnerin Tannhäuserin ja Wienissä Tristanin ja Isolden kantaesityksen. Sen jälkeen Brucknerin tie sai suunnan, joka ensimmäisen kerran realisoitui 3. sinfoniassa (1873). Tuon sinfonian finaalissa kuoleman ja elämän teemat on kytketty yhteen fantastisella tavalla. Kantaesityksen yleisö ei sitä kuullut eikä ymmärtänyt, suuri osa poistui kesken konsertin.

Ajatusleikkinä voi kokeilla, kuinka Bruckner olisi säveltänyt Requiemin tuosta alkaneella kaudella. Yksi episodi on kuitenkin oireellinen. Vielä viimeisinä vuosinaan Bruckner korjaili vanhoja teoksiaan. 1892 hän otti myöskin esiin Requiemin partituurin. Hän teki siihen vain muutaman korjauksen ja lahjoitti myöhemmin partituurin ystävälleen Franz Bayerille. Lahjan saatesanat olivat: ”Es is’ nöt schlecht”, ei se huono ole.

Mutta vielä eräs viite tulevasta. Vuonna 1854 Bruckner sävelsi motetin ”Libera me”. Teos ei ole myöhempi jatke sielunmessulle. Kokoonpano on kolme pasuunaa, sello, kontrabasso, urut ja kuoro. Nyt sävy on aivan erilainen. Kysymys on surumusiikista, mutta siitä puuttuu Requiemin intiimi luonne. Nyt suru on jotenkin kirkollisempi tai universaalimpi. Puhaltimet assosioivat (ehkä mielikuvitusta) Brucknerin varsinaiseen läpilyöntisinfoniaan, 7. sinfonian hitaaseen osaan. Wagner on kuollut. Brucknerin tunteet sinfonian hitaan osan lopun musiikissa ylittävät subjektiivisen kokemuksen rajat. Tuska saa kosmiset mitat. Mutta motetti on syntynyt ”ennen Wagneria”!

Anton Bruckner on ikuistettu Itävallassa seteleihin, postimerkkeihin ja juhlarahoihin.

Sivun pääkuva: ”Bruckner saapuu taivaaseen”. Otto Böhler. Licensed under Public domain via Wikimedia Commons

Share on FacebookTweet about this on TwitterEmail this to someone