Bruno Maderna – Requiem Dachaun synkistä varjoista

Kun diskofiili on päättänyt kerätä sielunmessuja, hän hankkii kokoelmaansa jokaisen eteen sattuvan requiemin tietämättä etukäteen onko se ”hyvä” vai ”huono” teos. Joskus uutuus ei sytytä kuuntelijaa lainkaan, ja levy jää hyllyn täytteeksi ja diskografian jatkeeksi. Mutta usein tällainen sokkohankinta yllättää ja vie keräilijän uusiin ennestään tuntemattomiin maailmoihin.

Bruno Madernan Requiem kuuluu näihin jälkimmäisiin. Maderna oli ennestään vain nimi joissain otsikoissa, syvempi tieto puuttui lähes kokonaan. Osasin kytkeä hänet niin sanottuun Darmstadtin koulukuntaan ja sen mukana sellaisiin nimiin kuin Karlheinz Stockhausen, Luigi Nono ja Pierre Boulez. 12-säveltekniikka ja sen pohjalta syntyneet teokset eivät olleet minun juttujani.

Etukäteen ajatellen Madernan Requiem olisi helposti kuulunut hyllyntäyte-genreen. Toisin kävi.

Nuoren Madernan mestariteos

Bruno Maderna (alkuaan Grossato) syntyi Venetsiassa 21.04.1920 klo 04.00 aamuyöstä (astrologien täsmätieto) ja osoittautui jo varhaisvuosinaan ihmelapseksi. Viulunjousi tuotti hänen kädessään säveliä, jotka ihastuttivat ja yllättivät pojan lähipiiriä. Äiti hankki ihmeelle hyviä opettajia, ja myöhemmin opinnot ulottuivat Roomaan ja Milanoon saakka, joissa mahdollistuivat yhteydet tärkeisiin musiikkipiireihin. Hyvä ystävä ja rohkaisija tuli aikansa huippuihin kuuluneesta säveltäjästä Gian Francesco Malipierosta.

Mutta sitten hyvin alkaneet kuviot sekoitti sota. Vuonna 1943 nuori sävellysoppilas sai kutsun armeijaan. Pian Maderna huomasi sotivansa partisaanina entisiä liittolaisia saksalaisia vastaan. Sotavangiksi jouduttuaan SS lähetti hänet Dachaun pahamaineiseen keskitysleiriin. Nyt oli koko elämä vaakalaudalla. Madernan pelasti sodan päättyminen.

Leirivaihe oli suhteellisen lyhyt mutta se järkytti nuoren taiteilijan mielen kohtalokkaasti. Ulkoinen vapaus ei vapauttanut koettujen kärsimysten muistoista. Oli tehtävä jotain menneiden kauhujen sovitukseksi.

Madernan oman kertomuksen mukaan hän kuuli sisäisen kutsun: sävellä requiem ja kuole.

Requiem ennen Darmstadtia

Dachaun kokemusten repimä säveltäjä ryhtyi työhön jo 1945. Työ oli vaivalloinen ja tuskainen. Kirjeissään hän valitti, kuinka säveltäminen keskeytyi useaan otteeseen. Työ tuntui ylivoimaiselta. Mutta 1946 se valmistui. Nyt vain olisi saatava partituuri julkisuuteen ja konserttiesitys yleisölle. Se taas ei tuolloin vielä jokseenkin tuntemattomalle säveltäjälle ollut helppoa sodan hajottamassa Euroopassa .

Apuun tulee taas ystävä Malipiero. Hänellä on suhteita Amerikkaan. Malipiero esittelee teoksen kuuluisalle kriitikolle Virgil Thomsenille, ehkä hän voisi mainostaa teosta ja näin pohjustaa kantaesitystä Atlantin tuolla puolen. Mutta Thomsen ei näytä oikein innostuneelta. Tuloksena on vain yksi lehtiartikkeli aiheesta, ja partituurikin joutui välikäsien kautta johonkin New Yorkin monista yliopistoista ja hautautui sinne.

Maderna kuoli 1973 ja vasta 36 vuotta myöhemmin partituuri löytyi. Löytäjät ymmärsivät löytönsä arvon ja kantaesitys järjestettiin Venetsiassa 2009 kuuluisassa Feeniks-teatterissa.

Kuolema oli ollut lähellä Dachaun varjoista nousseelle Requiemille. Requiemin katoaminen oli suuri mysteeri. Miksi säveltäjä itse ei tehnyt juuri mitään messunsa pelastamiseksi? Eräs teoria on uskottava ja johdonmukainen.

Maderna huomasi elämän jatkuvan, tutustui Darmstadtin piireihin, joiden musiikki oli uutta ja vallankumouksellista. Requiem lähtee vielä vanhalta pohjalta, joskin säveltäjän omin persoonallisin korostuksin. Ehkä hän kuitenkin suhteellisen pian koki Requiemin eräänlaiseksi nuoruudensynniksi, joka sai jäädä taakse. Tulevaisuus oli Darmstadtissa.

Kauhua, kauneutta ja haurasta toivoa

Requiem on sävelletty suurelle orkesterille, kuorolle ja solisteille. Sen avaus on yllätyksellinen. Kuoron a cappella -introitus nousee hiljaisuudesta ja jatkuu eräänlaisena meditaationa. Kevyt pianoakordi siirtää Kyrie-osaan joka on aikakautensa kauneimpia. Herkkä tunnelma alkaa tiivistyä Kyrie eleison -rukouksen toistossa, josta siirrytään Dies iraen rajuun ja väkivaltaiseen kuohuntaan. Tuba mirum assosioi Berlioz’n ja Verdin vastaaviin osiin.

Taustakertomuksen Dachau näyttäytyy rajaamattomana kauhuna ja väkivaltana. Vertailu ns. holocaustirequiemeihin tulee etsimättä kuulijan mieleen. Monilla niistä on jokin erityinen teema. Esim. ruotsalainen Sven David Sandström tiivistää sanomansa rikoksista suurimpaan, lapsenmurhaan, toiset taas tuovat kärsimyksen yksilötasolle säilyneiden muistelmien tai tekstinäytteiden muodossa.

Maderna käyttää tekstinä perinteistä kirkollista latinaa, hänen oma sanomansa on näin vain musiikissa. Ja se onnistuu. Agnus Dei on teoksen omaperäisintä linjaa. Piano, yksinäinen pasuuna, rummut ja kaksi solistia (sopraano, contralto) muodostavat yhdistelmän, joka tiivistää surun ja tuskan mutta samalla harmonisuudessaan kertoo rauhasta ja toivosta.

Libera me kertaa Requiemin peruskokemukset ja päätös vaimein rummuniskuin siirtää kuulijan sinne mistä kaikki alkoi – hiljaisuuteen. Ei mitään dramatiikkaa. Eikö Berlioz lopeta suurten soitinmassojen täyttämän messunsa samalla tavalla? 16 patarumpua siirtää kuulijan hiljaisuuteen!

Epilogi

Madernan kuolema yllätti ja järkytti Darmstadtin ystäväpiirin. 1975 Pierre Boulez julkaisi Madernan muistoksi erikoislaatuisen sävellyksen Rituell in memoriam Bruno Maderna. Se on puhdas instrumentaaliteos, jossa hallitsevia ovat lyömäsoittimet. Sävelkieli on luotu Darmstadtin hengessä, siinä muistetaan Madernaa, joka oli jättänyt taakseen Dachaun varjot ja katsoi eteenpäin.

Madernan Requiem on kuitenkin varhaisen nuoren säveltäjän järkyttävä ja kaunis muistomerkki. Vaikka Boulez’n ”Rituaali” on musiikillisesti aivan toisesta maailmasta, teoksilla on kuitenkin yhteinen juonne – suru, kärsimys ja kuolema, ja näitä vastaan asettuva toivo.

Levyt

Bruno Maderna, Requiem Capriccio C5231
Pierre Boulez , Rituell in memoria Bruno Maderna Naive NC 40005

Pääkuva: www.luiginono.it ”Luigi Nono, Bruno Maderna, Nuria Schoenberg anni 1950”

Share on FacebookTweet about this on TwitterEmail this to someone