Aihearkisto: Säveltäjäartikkelit

Michael Hoppé fiilistelee

Requiem adagio adagissimo sentimentale

 

Joitain vuosia sitten berliiniläisestä musiikkiliikkeestä tarttui mukaani 6CD-paketti jonka päällä luki otsikko ”Best adagios 100”. Vaikka olen juuri tällaisen hitaan musiikin ystävä, olen kuunnellut levyjä melko harvoin. Tulkinnat ovat vaihtelevia Albinonista Rodrigoon, mutta kiusallista on joidenkin kappaleiden typistäminen, ilmeisesti tilan säästämiseksi. Amputointi voi jopa loukata.

Michael Hoppé (kuva sivustolla alchetron.com)
Michael Hoppé (kuva sivustolla alchetron.com)

Hitaudellakin on näin katsoen liika-annostuksen vaara. Ongelman aktualisoi myös täysin amerikkalaistunut britti Michael Hoppe , jonka Requiem löytyy hyllystäni. Hoppé on amerikkalaiseen tapaan monitoimimies. Hän säveltää poppia ja klassista, hän tuottaa ja levyttää, esiintyy artistina ja näyttää ainakin jossain määrin lähentyvän New Age -liikettä. Jo varhaisista vuosistaan saakka Hoppé kertoo mieltyneensä sielunmessuihin: ”…wings for the passage of souls”. Erikseen hän mainitsee Mozartin, Verdin,  Fauren, Berliozin, Rutterin, Brahmsin ja Lloyd Webberin teokset.

Mieltymys muuntui haluksi luoda requiemista oma tulkinta. Se syntyikin mutta ei heti kokonaan. Vuonna 2003 Hoppe julkaisi albumin ”Solace”, josta  löytyy kaksi requiemosaa, Pie Jesu ja Lachrimosa. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi koko requiem. Teos on sävelletty pienelle kokoonpanolle, siinä laulaa kaksi solistia (S ja T), soitinsolisteina kuullaan oboeta,selloa ja klarinettia. Säestävänä elementtinä kaksi viulua ja (sähköistetyt)  kosketinsoittimet, joita soittaa Hoppé itse.

Hoppéa kuvaillaan ehtymättömäksi melodioiden luojaksi. Ja melodioita messusta kyllä löytyykin, mutta ovatko ne vain saman teeman jatkuvaa muuntelua? Osmo Tapio Räihälän haastattelussa Sir Colin Davis syytti Bruckneria itsensä toistamisesta, sama sinfonia yhä uudelleen. Arvio loukkasi Bruckner-fania, jolle varsinkin sinfonioiden ylimaalliset hitaat osat ovat pyhiä. Tuon tyyppinen arvio sen sijaan sopii mielestäni Hoppeen ja hänen tuotantoonsa laajemminkin.

Ylevyyttä, rauhaa ja loputonta toistoa

Requiem alkaa tempossa adagio, se jatkuu paikoin adagissimo ja päättyy adagio. Hoppé sanoo pyrkineensä ilmentämään messussa ”ylevyyttä” ja ”rauhaa”. Avain Hoppén ilmaisuun löytyy edellä mainitusta Solace-albumista. Sen ydin on kappale ”Beloved”, kaunis kuin mikä, mutta sitten kaikki muu – toistoa hiukan muunnellen. Perusatmosfääri teoksissa on koko ajan sama. Sielunmessussa odottaisi edes Sanctus-osassa jotain kohottavampaa; odotus ei toteudu. Musiikki jää kuulijan korvissa lopulta sumuiseksi, rajattomaksi äänimassaksi pelkän tunnelmoinnin (sentimentale) tuottajaksi. Paras osa on mielestäni Agnus Dei, joka on ensin solistien ja orkesterin yhteis-kokoonpanossa ja sitten vielä da capo instrumentaaliosana, jossa sellolla on avainrooli. Kokonaisuudesta erotettuna tämä on vaikuttava. Requiemissa se hukkuu jo pitkään jatkuneeseen toistoon.

Britti Karl Jenkinsillä on hiukan samoja ongelmia, mutta otan vielä näiden rinnalle Sir Philip Ledgerin Requiemin. Siinäkin on pyritty tietynlaiseen keveyteen, jota ilmaisee otsikko ”A thanksgiving for life”. Tarkoitus ei ole murehtia ja surra vaan iloita ja kiittää. Tekstinä ovat latinalaisen lisäksi  Thomas Trahernen vanhat runot sielun syn- tymästä sen viimeiseen matkaan.

Ledger on onnistunut vapauttamaan musiikin synkistelystä iloon ja riemuun mutta kuitenkin niin että syvyysulottuvuus säilyy. Adagiokin on käytössä, mutta välillä mennään presto kohti viimeistä rajaa. Tenorin suoranainen riehaantuminen osassa ”Final Journey of the Soul” katkaisee sinänsä arvokkaan hiljaisuuden ja rauhan. Tätä Hoppé ei tavoita. Olisiko Hoppén näkemyksen taustaan vihje siinä että Solace kilpaili New Age Grammysta vuonna 2003? Siellä Hoppén tapainen musiikki saa muutenkin arvostusta. Ja vielä palatakseni alussa olevaan luetteloon esikuvista – olisiko kyse myös irtautumisesta näistä ja niiden suorastaan räjähtävistä murroskohdista? Dies irae ainakin on Hoppélle tuntematon käsite, Lacrimosaa lukuunottamatta.

Vielä heittäisin Hoppén rinnalle Gloria Brunin Requiemin. Se on melko pitkälle nyt kuvatun sukulaisteos, mutta Bruni onnistuu yhdistämän ”suruttomuuden” melodiseksi kauneudeksi varsinkin teoksen päättävässä Lacrimosa-osassa niin että siihen voi liittää myös termin ”syvällinen”. Tämä poikasopraanon voimin.

mi0001930638 Levytys

2006

Hearts of Space / Valley Entertainment
HS 114182

 

 

Sielunmessu ilman surua ja tuskaa – Domenico Cimarosa (1749–1801)

”Teos sisältää valtavan määrän emotionaalisia elämyksiä, vain yksi tunnetila puutttuu -kärsimys”. (Robert Chase Cimarosan messusta)

Kun 29.10.1970 avasin radion ja napsautin uuden Tandberg-kelanauhurini tallentamaan alkavaa konserttia, en aavistanut kuinka tärkeästä tapahtumasta oli kysymys.

Ohjelma oli Cantores Minores -poikakuoron konsertti, ja ainoana numerona esitettiin Domenico Cimarosan Requiem (Missa pro defunctis), jota en ollut koskaan kuullut. Messu teki heti ensikuulemalla valtavan vaikutuksen ja herätti mielenkiinnon musiikkigenreen, johon tutustumisesta muodostui elämän pituinen harrastus. Ennestään tunsin vain muutaman requiemin, tutuimmat Mozartin ja Verdin. Cimarosa oli säveltäjänäkin outo mutta nyt suorastaan pakotti tutustumaan tarkemmin sielunmessujen maailmaan.

Italialainen Pietarin hovissa

Tämän päivän Venäjä on hiukan ristiriitainen kokemus meille suomalaisille ja koko Euroopalle. Onhan Euroopan lähimenneisyys sävyttynyt pyrkimyksestä yhtenäisyyteen ja integraatioon, ei pelkkänä muotona vaan vastareaktiona menneelle sodan repimälle Euroopalle. Venäjä, entinen Neuvostoliitto, näyttää rikkovan jopa aseellisesti pyrkimykset rajojen madaltamiseen eristämällä itsensä ja korostamalla omia kansallisia valtapyrkimyksiään.

1700-luvun jälkipuoliskolla oli toisin. Saksasta naimakaupalla Pietariin muuttanut Katarina II muistetaan usein lähinnä värikkäistä miessuhteistaan, hiukan samoin kuin Englannin Henrik VIII vaimoistaan. Nuorena tyttönä Pietari III:lle naitu Katariina osoittautui leskeksi jäätyään voimakkaaksi persoonaksi myös kulttuuririntamalla.

Domenico Cimarosa. Kuvalähde: wikipedia.
Domenico Cimarosa. Kuvalähde: wikipedia.

Kun itsellä ei ollut riittävästi musiikkikulttuuria sen tekijöitä lainattiin muualta Euroopasta. Näitä kohdeltiin arvokkaasti eikä minään ulkomaisina agentteina. Katariinan erityisessä suosiossa olivat italialaiset säveltäjät joista monet toimivat Pietarissa ”leasing-säveltäjinä”, tunnetuimmat Giovanni Paisiello (Pietarissa 1776–1784) ja Domenico Cimarosa (1787–1791).

Cimarosan maine perustui tuolloin lähinnä buffa-oopperoihin. Paras oli vielä tekemättä (Il Matrimonio Secreto) mutta maine oli kantautunut jo Pietariin saakka.

Yllätystilaus heti tuliaisiksi

Ura Pietarissa ei kuitenkaan alkanut oopperan merkeissä. Ensimmäinen tilaus olikin sielunmessu. Tiedot messulla muistettavan vainajan henkilöllisyydestä ovat hiukan ristiriitaisia. Toisaalla puhutaan Ranskan lähettilään vaimosta, toisaalla Cimarosan italialaisen suojelijan puolisosta, Capriolan herttuattaresta. Olipa niin tai näin, tilauksella oli kiire. Keisarinnan tahto oli että uusi teos esitetään heti hautajaisissa. Useinhan requiem sävellettiin vasta myöhempää ajankohtaa, esimerkiksi kuoleman vuosipäivää varten.

Tiedot teoksen valmistumisaikataulusta vaikuttavat jotenkin legendoilta. Lyhin aika vain kaksi päivää ja pisimmät arviot viikon työrupeama. Noin tunnin mittaisen, silloistenkin vertailukohtien rinnalla kestoltaan laajan teoksen syntymiselle nuo ovat mahdottomia lukemia.

Cimarosan messussa on kuitenkin piirteitä, jotka kertovat kiireestä. Se on keskeneräinen mutta ei niin että osia puuttuisi. Requiemin teksti on käytetty kokonaan. Keskeneräisyys koskee orkestrointia. Messussa pääosaa näyttelee kuoro, solistitkin (SATB) jäävät suhteellisen vaatimattomiin osiin. Orkesterissa keskeneräisyys kuuluu eniten. Muuten niin laajassa teoksessa orkesteri koostuu vain jousista, kahdesta käyrätorvesta ja basso continuosta, joka on vahvistettu uruilla. Vähäiset vasketkin jäävät kovin pieneen rooliin Tuba mirumissa ja Lacrimosassa.

Cimarosa oli ehtymättömien melodioiden luoja, niin kuin oopperasäveltäjälle sopiikin. Tämä näkyy ja kuuluu myös sielunmessussa. Yksi sen tehokeinoista on juuri tämä melodiarikkaus. Samalla on niitä kuitenkin säästetty. Alun johdantoteema toistuu myöhemmin useaan kertaan, Berliozin idée fixe tai Wagnerin Leitmotiv à la Cimarosa! Vai sitä arvovaltaisen tilaajan pakottamaa kiirettä? Olipa taas kuinka hyvänsä, Cimarosan sulasta lähtee messu, joka vetoaa kuulijaan juuri tuon loisteliaan kuoron ja kauniisti kaartuvien melodioiden kautta.

Ja niin kuin amerikkalainen requiemtutkija Robert Chase toteaa, ei surun häivää, mutta sitä enemmän iloa, valoa, kauneutta ja toivoa! Kokemus lienee kuitenkin kuulijan korvissa. Säveltäjän buffa-tausta voi luoda kuulijalle iloisemman efektin, mutta jos sen unohtaa, voi tuon ylimaallisen kauneuden kokea myös surun värittämänä, buffan takana sittenkin seria.

Cimarosa ei viihtynyt Pietarissa kuin vajaat neljä vuotta. Etelän aurinko oli Napolin lähellä pienessä Aversan kaupungissa syntyneelle rakkaampi kuin vaikka Pietarin kalsea talvi.

Ensimmäinen askel kohti etelää oli muutto Wieniin, jossa Salieri oli joutunut keisarin epäsuosioon ja pakkolomalle. Cimarosan uran huippu osui tähän kauteen. Keisari Leopold II piti Cimarosan oopperoista niin että Il Matrimonio Secreto esitettiin hänen vaatimuksestaan kantaesityspäivänä kaksi kertaa. Legendaako tämäkin?

Sitten Salieri sai armon ja palasi virkapaikalleen, Cimarosa suuntasi takaisin Italiaan. Siellä elettiin levottomia aikoja. Napoleon herätteli tasavaltalaisia uudistuksia Napolissakin, Cimarosa intoutui hankkeisiin mukaan säveltäen jopa hymnin uusille aatteille. Epäonnekseen säveltäjä oli leimautunut häviäjien puolelle ja tuomittiin kuolemaan. Hyvät ystävät pelastivat tuomitun joka sai vielä elää kaksi armon vuotta.

Requiemin myöhemmät vaiheet Cimarosan mestarillisen Requiemin vaiheet noudattavat hyvin tavanomaista kaavaa. Kun varsinaisen tilauksen edellyttämä tehtävä oli suoritettu, partituurin lehdet saivat rauhassa pölyttyä ilman uusintaesityksiä. Kuinka moni hieno teos onkaan hävinnyt tietymättömiin tai vielä odottaa uteliasta löytäjää!

Einsiedelnin luostarin kirjastosta Pikkukanttoreille

Cimarosan Requiemin kohdalla odotus kesti yli sata vuotta. Partituuri löytyi sattumalta  Sveitsistä Einsiedelnin luostarin kirjastosta. Löytäjä, italialainen kapellimestari Vittorio Negri, oivalsi teoksen arvon, toimitti sen esityskuntoon ja 1968 Montreaux’n musiikkijuhlilla teos sai uuden kantaesityksen. Samalla tehtiin myös levytys, Prèmiere mondiale, Philips 839752 LY.

Pikavauhtia Cimarosan Requiem tuli sitten Suomeen. Cantores Minores oli saanut johtajakseen energisen Heinz Hofmannin, jolla oli laajat yhteydet eri puolille Eurooppaa. Lyonissa hän kuuli Negrin levytyksen Cimarosan Requiemista ja innostui heti, siinä on hänen pojilleen sopiva teos.

Helsingin esitys 29.10.1970 oli valtavan työn takana. Negrin konstruoimaa partituuria ei ollut painettu eikä se ollut käytettävissä. Hofmann joutui tekemään avustajineen uuden työn saatuaan kopion Einsiedelnin alkuperäisestä partituurista.

Yksi työn onnistumisen edellytys oli hiljakkoin käyttöön saatu valokopiokone (yksityiskohtaisen selvityksen työn laajuudesta voi saada Pirkko-Leena Otonkosken kirjoittamasta Cantores Minores -kuoron historiikista. Vantaa 2003. Ks. myös Cantores Minores -kuoron verkkosivut.)

Cantores Minores on esittänyt huikean määrän erilaisia kuoroteoksia, Bachin suurista passioista pienempiin musiikillisiin helmiin. Cimarosan Requiemin esitystä pidetään yhtenä kuoron historian kulminaatiopisteistä. Esitystä seuranneet kritiikit ovat järjestään kiittäviä ja paljastavat tosiasian, että nyt oli tuotu esiin tuntematon teos jonka unohtaminen oli ollut musiikillinen skandaali.

On valitettavaa, ettei Cantores Minores -kuoron tulkinta päässyt levytykseen. Kuoron innostus ja äänten kirkkaus ja yhtenäisyys vetävät vertoja kansainväliselläkin tasolla. Solistit Taru Valjakka, Raija Määttänen-Falk, Eero Erkkilä ja Matti Tuloisela täydentävät kokonaisuutta Helsingin Kaupunginorkesterin säestäminä.

Toisen kerran Requiem sai Pikkukanttorien esityksen Turussa 6.11. Kolmas esitys oli vasta Puolan kiertueella 1980.

Noiden uraauurtavien esitysten jälkeen teosta on esitetty  eri puolilla Eurooppaa, pohjoisin paikkakunta lienee Suomen Kemi. Venäjällekin se on palannut, You Tube tarjoaa mm. konserttiesityksen Moskovasta.

Tämän kirjoittajalle tuo Tandberg-versio vuodelta 1970 on paras. Sen siirsi Martti Kilpeläinen CD-formaattiin 2004.

Uusin levytys Naxos 8572371

 

Artikkelikuva: Voitto-Väinämö Näätämö 2002

Kiipesin vuorille – latinalaisen requiemin päivitys

Katolinen requiem, sielunmessu, on pisin katkeamatta jatkunut länsimaisen musiikin genre. Sen juuret ovat kaukana keskiajalla, mutta vanha perinne elää ja uudistuu koko ajan. Hollantilaisen requiemsurvey.org -sivuston mukaan jo tämän uuden vuosituhannen aikana on syntynyt yli 300 uutta requiemia tai requiemhenkistä teosta.

3.11.2012 Kokkolan kirkossa kantaesitettiin uusi requiem. Kari Pappisen säveltämä ja Jaakko Ojatalon sanoittama teos on saanut lisänimen ”Kiipesin vuorille. Nyt teos on taltioitu myös CD-levylle (K-PKK 1), joten teokseen tutustuminen on mahdollista myös niille joille kantaesitys jäi väliin.

Pohjalaisittainkin tapaus on merkittävä. Edelliset pohjalaiset sielunmessut ovat peräisin vuosilta 2007 ja 2009, jolloin saivat kantaesityksensä Joose Tammelinin ja Patrick Vidjeskogin requiemit. Kumpikin on kuitenkin levyttämättä – ainakin toistaiseksi.

Kari Pappisen Requiem on tilausteos, niin kuin vanhastaan useimmat sielunmessut ovat olleet. Keski-Pohjanmaan kamarikuoro halusi juhlistaa 25-vuotista toimintaansa ”kirkkoon sopivalla” teoksella. Pappisen henkilökohtainen motiivi on ollut tuoda vanha requiemteksti ”lähelle nykyihmistä”. Tämän hän toteutti tilaamalla Jaakko Ojatalolta runotekstejä, jotka ikään kuin kommentoivat vanhempaa materiaalia.

Sielunmessun päivitys motiivina ei ole uusi ilmiö. Vanha latinalainen sielunmessu muotoutui vuosisatojen aikana niin että siihen kytkeytyivät osittain liturgiset tai muuten kuolemaan ja hautaukseen liittyvät rukoukset. Lopullinen muoto päätettiin Trenton konsiilissa 1500-luvulla. Latinalainen teksti säilyi ehyenä 1900-luvulle saakka. I maailmansodan myrskyissä syntyi kuitenkin pyrkimys muistaa requiemilla ajankohtaisia tapahtumia. Venäläinen Kastalsky ja britit John Foulds ja Frederick Delius kytkivät vanhaan tekstiin ei-liturgisia, sotaa ja väkivaltaa kritisoivia runoja. Tällä alueella todelliseksi klassikoksi on noussut englantilaisen Benjamin Brittenin suurteos ”War Requiem”(1962). Uudet viritykset ovat levinneet laajalle, osin aivan maallisetkin tekstit ovat löytäneet tiensä requiem-nimen alle. Mutta vanha latinalainenkin on säilyttänyt asemansa. Edellä mainittu Joose Tammelinin Requiem on näyte musiikista, joka järkyttävän voimallisesti nostaa esiin kuoleman ja sen kanssa kamppailevan ihmisen syvimmät tunnot.

Vuorilta näkyy kärsimys

Alaotsikko ”Kiipesin vuorille” tuo Pappisen messuun kaksoisnäkymän. Motiivi kiipeämiseen on halu päästä ”maailmaa katsomaan”, ”pilviä hyväilemään”, ”taivaankantta ja sateenkaarta maalaamaan”. Kiipeilijä kohtaa taivaita tavoitellessaan kuitenkin toisenlaisen maailman. Teemaksi muodostuukin ”Oi tämä kärsimys”. Maailma on täynnä vaivaa, ahdistusta, kärsimystä, rikkoutuneita ja valheessa eläviä sieluja. Kaiken pahan keskellä näkijää kutsuvat kuitenkin kellot jostain kaukaa. Maailman melu tuon kutsun kuitenkin häivyttää. Tekstin tunnot tuovat hakematta mieleen peruskörttiläisen kokemukset ”armonvilahduksista”, joista maan matonen vain ajoittain saa kiinni.

Vanhan perinteisen sielunmessun painopiste on kuoleman tuolla puolen. Jo poismenneelle rukoillaan lepoa ja rauhaa, syntien sovitusta ja armoa. Näen Ojatalon tekstien siirtävän painopisteen aikaan ennen kuolemaa. Taas assosioituu näkymä herännäisyyteen. Joonas Kokkosen ”Viimeiset kiusaukset” on kuvaus uskonkamppailusta, jossa se, että ”yksi sinulta puuttuu”, on viemässä kokijansa epätoivoon.

Ojatalon loppuratkaisu on kuitenkin ”onnellinen”.

”Olit aina paikalla, nyt sen tajuan.
Olit aina paikalla, kaiken näit. Näit äitini kivun ja isäni murheen.
Näin tähtien syttyvän, saavuit elämääni toivottomaan.
Tunsin pimeyden katoavan, poistit oloni turvattoman
sinun luonasi vain.
Olet aina paikalla nyt kun sen tajuan, olet aina paikalla niin haluan.”

Armonvilahduksista on kiteytynyt Lux aeterna, ikuinen valo.

Ojatalon runot ovat ”kommentteja” requiemin osiin Introitus, Kyrie, Dies irae (osittain), Sanctus ja Agnus Dei. Kommentit ovat alkuperäistekstejä laajemmat. Ohjelmalehtinen käyttääkin tekstistä oopperamaista nimeä ”libretto”. Tekstien henkeen olisivat sopineet myös Dies iraen alaosiot Ingemisco ja Quid sum miser. Edellisessä syntinen huokailee posket punastuen syntejään ja rukoilee armahdusta. Hän vetoaa jopa ristin ryöväriin, kun hän niin miksi en minäkin.

Quid sum miser on requiemin protestanttisin säepari:

”Mitä kurja silloin sanon,
ketä puoltajaksi anon
kun ei kelpaa hurskaskaan.”

Ja vastaus on selvä, ”Pie Jesu Domine”, vetoaminen Jeesuksen työhön ja rakkauteen.

Ojatalon tekstistä ei muuten löydy perinteisessä niin näkyvästi esiintyvää Jeesus-nimeä. Tässä hän liittyy Johannes Brahmsin ”Ein Deutsches Requiem”-teoksen tapaan. Brahmsilla nimen puuttuminen on vielä yllättävämpi, koska hän on nostanut saksalaisen tekstinsä suoraan Raamatusta. Yhtäläistä on myös se, että molemmat painottavat enemmän kuoleman kokemusta kuin kuoleman jälkeistä tilaa.

Harmoniaa

Pappisen musiikki on harmonista ja rauhoittavaa. Ei edes Dies irae nosta kovin rajuja tunteita esiin. Lyömäsoittimet puuttuvat orkesterista kokonaan! Varsinkin Ojatalon runot on puettu musiikkiin jota ylitehostettuun ”kevyeen” musiikkiin tottunut kuuntelija voi lähestyä luontevasti. Keski-Pohjanmaan kamarikuoro voi katsoa tulkintansa voitokseen. Laulu on tekstin tuntemuksista aidosti nousevaa, kirkasta, sanat selvästi artikuloituja. Sama koskee esityksen solisteja. Juhlaesitys, mutta ei liian juhlava, tässäkin ”nykykuulijan” odotuksiin sopiva. Onhan nykyään kaikki ”pönötys” tuomittua – vaikka se ikään kuin takaoven kautta saattaa tulla esiinkin juuri siellä, missä sitä arvostellaan.

Pari erikoisuutta on mainittava erikseen. Osa Kyrie on niin kaunis, että sitä voisi esittää erikseenkin omana kokonaisuutenaan vaikkapa lauantain toivotuissa. Siinä on aito rukouksen ja hartauden ilmapiiri. Monesti hyvin tunnetuissakin requiemtulkinnoissa (Mozart!) juuri Kyrie fuugamuodossa muuttaa ilmettään jotenkin vieraaksi.

Kolmannen osan ”kurkkulaulu” on harvinaisuus. Tunnen vain yhden requiemin, jossa tapaa lähestytään. Britti Malcolm Williamsonin Requiem ”For a Tribe Brother” kuoron miesäänet pyrkivät matkimaan australialaista perinnesoitinta didgeridoota. Williamson halusi muistaa AIDSiin kuollutta aboriginaaliystäväänsä mahdollisimman autenttisilla tavoilla. Pappisella kurkkulauluosuus on hyvin lyhyt ja jotenkin jää merkitykseltään arvoitukseksi.

Virsi 600 ilmestyy Ojatalon tekstiin ja Pappisen musiikkiin yllättäen tietoisena ”plagiaattina”. Taas rinnastus Viimeisiin kiusauksiin, Paavon virsi ”Sinuhun turvaan Jumala” Kokkosen järeänä sovituksena. Molemmat erottuvat, ehkä jälkimmäinen hiukan osuvammin?

Suomalaisten requiemtulkintojen joukossa Pappisen/Ojatalon ”Kiipesin vuorille” nousee tulkintojen parhaimmistoon. Se on myös levytyksensä ansainnut.

Requiem – Kiipesin vuorille

Keski-Pohjanmaan kamarikuoro
Marita Kaakinen, sopraano
Hannu Niemelä, baritoni
Henri Uusitalo, kurkkulaulu
Johtaa Kari Pappinen
Kuoron valmennus Marita Kaakinen

Levytys K-PKK 1

Bruno Maderna – Requiem Dachaun synkistä varjoista

Kun diskofiili on päättänyt kerätä sielunmessuja, hän hankkii kokoelmaansa jokaisen eteen sattuvan requiemin tietämättä etukäteen onko se ”hyvä” vai ”huono” teos. Joskus uutuus ei sytytä kuuntelijaa lainkaan, ja levy jää hyllyn täytteeksi ja diskografian jatkeeksi. Mutta usein tällainen sokkohankinta yllättää ja vie keräilijän uusiin ennestään tuntemattomiin maailmoihin.

Bruno Madernan Requiem kuuluu näihin jälkimmäisiin. Maderna oli ennestään vain nimi joissain otsikoissa, syvempi tieto puuttui lähes kokonaan. Osasin kytkeä hänet niin sanottuun Darmstadtin koulukuntaan ja sen mukana sellaisiin nimiin kuin Karlheinz Stockhausen, Luigi Nono ja Pierre Boulez. 12-säveltekniikka ja sen pohjalta syntyneet teokset eivät olleet minun juttujani.

Etukäteen ajatellen Madernan Requiem olisi helposti kuulunut hyllyntäyte-genreen. Toisin kävi.

Nuoren Madernan mestariteos

Bruno Maderna (alkuaan Grossato) syntyi Venetsiassa 21.04.1920 klo 04.00 aamuyöstä (astrologien täsmätieto) ja osoittautui jo varhaisvuosinaan ihmelapseksi. Viulunjousi tuotti hänen kädessään säveliä, jotka ihastuttivat ja yllättivät pojan lähipiiriä. Äiti hankki ihmeelle hyviä opettajia, ja myöhemmin opinnot ulottuivat Roomaan ja Milanoon saakka, joissa mahdollistuivat yhteydet tärkeisiin musiikkipiireihin. Hyvä ystävä ja rohkaisija tuli aikansa huippuihin kuuluneesta säveltäjästä Gian Francesco Malipierosta.

Mutta sitten hyvin alkaneet kuviot sekoitti sota. Vuonna 1943 nuori sävellysoppilas sai kutsun armeijaan. Pian Maderna huomasi sotivansa partisaanina entisiä liittolaisia saksalaisia vastaan. Sotavangiksi jouduttuaan SS lähetti hänet Dachaun pahamaineiseen keskitysleiriin. Nyt oli koko elämä vaakalaudalla. Madernan pelasti sodan päättyminen.

Leirivaihe oli suhteellisen lyhyt mutta se järkytti nuoren taiteilijan mielen kohtalokkaasti. Ulkoinen vapaus ei vapauttanut koettujen kärsimysten muistoista. Oli tehtävä jotain menneiden kauhujen sovitukseksi.

Madernan oman kertomuksen mukaan hän kuuli sisäisen kutsun: sävellä requiem ja kuole.

Requiem ennen Darmstadtia

Dachaun kokemusten repimä säveltäjä ryhtyi työhön jo 1945. Työ oli vaivalloinen ja tuskainen. Kirjeissään hän valitti, kuinka säveltäminen keskeytyi useaan otteeseen. Työ tuntui ylivoimaiselta. Mutta 1946 se valmistui. Nyt vain olisi saatava partituuri julkisuuteen ja konserttiesitys yleisölle. Se taas ei tuolloin vielä jokseenkin tuntemattomalle säveltäjälle ollut helppoa sodan hajottamassa Euroopassa .

Apuun tulee taas ystävä Malipiero. Hänellä on suhteita Amerikkaan. Malipiero esittelee teoksen kuuluisalle kriitikolle Virgil Thomsenille, ehkä hän voisi mainostaa teosta ja näin pohjustaa kantaesitystä Atlantin tuolla puolen. Mutta Thomsen ei näytä oikein innostuneelta. Tuloksena on vain yksi lehtiartikkeli aiheesta, ja partituurikin joutui välikäsien kautta johonkin New Yorkin monista yliopistoista ja hautautui sinne.

Maderna kuoli 1973 ja vasta 36 vuotta myöhemmin partituuri löytyi. Löytäjät ymmärsivät löytönsä arvon ja kantaesitys järjestettiin Venetsiassa 2009 kuuluisassa Feeniks-teatterissa.

Kuolema oli ollut lähellä Dachaun varjoista nousseelle Requiemille. Requiemin katoaminen oli suuri mysteeri. Miksi säveltäjä itse ei tehnyt juuri mitään messunsa pelastamiseksi? Eräs teoria on uskottava ja johdonmukainen.

Maderna huomasi elämän jatkuvan, tutustui Darmstadtin piireihin, joiden musiikki oli uutta ja vallankumouksellista. Requiem lähtee vielä vanhalta pohjalta, joskin säveltäjän omin persoonallisin korostuksin. Ehkä hän kuitenkin suhteellisen pian koki Requiemin eräänlaiseksi nuoruudensynniksi, joka sai jäädä taakse. Tulevaisuus oli Darmstadtissa.

Kauhua, kauneutta ja haurasta toivoa

Requiem on sävelletty suurelle orkesterille, kuorolle ja solisteille. Sen avaus on yllätyksellinen. Kuoron a cappella -introitus nousee hiljaisuudesta ja jatkuu eräänlaisena meditaationa. Kevyt pianoakordi siirtää Kyrie-osaan joka on aikakautensa kauneimpia. Herkkä tunnelma alkaa tiivistyä Kyrie eleison -rukouksen toistossa, josta siirrytään Dies iraen rajuun ja väkivaltaiseen kuohuntaan. Tuba mirum assosioi Berlioz’n ja Verdin vastaaviin osiin.

Taustakertomuksen Dachau näyttäytyy rajaamattomana kauhuna ja väkivaltana. Vertailu ns. holocaustirequiemeihin tulee etsimättä kuulijan mieleen. Monilla niistä on jokin erityinen teema. Esim. ruotsalainen Sven David Sandström tiivistää sanomansa rikoksista suurimpaan, lapsenmurhaan, toiset taas tuovat kärsimyksen yksilötasolle säilyneiden muistelmien tai tekstinäytteiden muodossa.

Maderna käyttää tekstinä perinteistä kirkollista latinaa, hänen oma sanomansa on näin vain musiikissa. Ja se onnistuu. Agnus Dei on teoksen omaperäisintä linjaa. Piano, yksinäinen pasuuna, rummut ja kaksi solistia (sopraano, contralto) muodostavat yhdistelmän, joka tiivistää surun ja tuskan mutta samalla harmonisuudessaan kertoo rauhasta ja toivosta.

Libera me kertaa Requiemin peruskokemukset ja päätös vaimein rummuniskuin siirtää kuulijan sinne mistä kaikki alkoi – hiljaisuuteen. Ei mitään dramatiikkaa. Eikö Berlioz lopeta suurten soitinmassojen täyttämän messunsa samalla tavalla? 16 patarumpua siirtää kuulijan hiljaisuuteen!

Epilogi

Madernan kuolema yllätti ja järkytti Darmstadtin ystäväpiirin. 1975 Pierre Boulez julkaisi Madernan muistoksi erikoislaatuisen sävellyksen Rituell in memoriam Bruno Maderna. Se on puhdas instrumentaaliteos, jossa hallitsevia ovat lyömäsoittimet. Sävelkieli on luotu Darmstadtin hengessä, siinä muistetaan Madernaa, joka oli jättänyt taakseen Dachaun varjot ja katsoi eteenpäin.

Madernan Requiem on kuitenkin varhaisen nuoren säveltäjän järkyttävä ja kaunis muistomerkki. Vaikka Boulez’n ”Rituaali” on musiikillisesti aivan toisesta maailmasta, teoksilla on kuitenkin yhteinen juonne – suru, kärsimys ja kuolema, ja näitä vastaan asettuva toivo.

Levyt

Bruno Maderna, Requiem Capriccio C5231
Pierre Boulez , Rituell in memoria Bruno Maderna Naive NC 40005

Pääkuva: www.luiginono.it ”Luigi Nono, Bruno Maderna, Nuria Schoenberg anni 1950”

Sekvenssi soikoon – dies irae tiivistää kaiken kuolemasta

Keskiajalla syntynyt ja laajentunut sekvenssirunous tuotti satoja, jopa tuhansia erilaisia liturgisia sävellyksiä. Trenton konsiili rajoitti sitten kirkon viralliseen käyttöön vain viisi sekvenssiä, joiden sanoma parhaiten soveltui kirkkovuoden kulkuun. Kaikki viisi ovat innostaneet säveltäjiä omiin tulkintoihin, ehkä kaikkein eniten Dies irae, Vihan päivä. Tavallisimmin se on sävelletty yhdeksi osaksi kokonaiseen sielunmessuun, mutta monet säveltäjät ovat tyytyneet myös pelkkään sekvenssiin.

Jean-Baptiste_LullyJean Baptiste Lully (1632–1687)

on hyvin tunnettu persoona Ranskan hovista. Hän oli päässyt Ludvig XIV:n suosioon ja hallitsi suvereenisti hovin musiikkielämää vuosikymmenet. Heinäkuun 30. päivänä 1683 Aurinkokuninkaan puoliso Marie-Thérèse kuoli. Tilaus kuningattaren hautausmusiikin säveltämiseen lankesi itseoikeutetusti Lullylle. Musiikin tekstiksi ja pohjaksi Lully valitsi Dies iraen.

Varsinkin myöhempien käytäntöjen kannalta valinta oli varsin mielenkiintoinen. Juuri Ranskassa oli jo tätä ennen sävelletty sielunmessuja ilman sekvenssiä, ja myöhemmin tapa jopa yleistyi niin että siitä tuli aivan tunnusomainen ranskalainen muoto. Dies irae oli joidenkin mielestä sopimaton varsinkin silloin, jos kyse oli omistuksesta jollekin nimetylle henkilölle. Haluttiin lempeämpiä, pehmeämpiä sävyjä.

Lully valitsi toisin, ja tulos puhuu puolestaan.

(YouTube-linkki, jos video ei lataudu)

Jylisevä basso luo ensin suorastaan pelottavan ilmapiirin, perinteinen gregoriaaninen teema saa upean tulkinnan. Pian sävy muuttuu. Orkesteri ja kuoro saavat kirkkaan, suorastaan taivaallisen soinnin. Lopun Pie Jesu -säkeitä edeltävä johdanto, orkesteri-intro, on varmasti intohimoisinta musiikkia, jota tuohon aikaan on kirjoitettu. Lully onnistuu tiivistämään tähän parikymmenminuuttiseen motettiinsa Dies iraen kaikki perustunnot: pelon, kaipauksen, toivon ja näyt ikuisesta valosta.

Eikö Dies irae ole jo yksinään koko sielunmessun tiivistelmä! Siitähän sen suuren suosiokin täytyy johtua.

Francois Giroust (1738–1799)

on nykyään jokseenkin tuntematon säveltäjä, mutta omana aikanaan tärkeä tekijä Pariisinkin musiikkipiireissä. Hänen versionsa Dies irae -sekvenssistä (Prose des Morts) on lähes kauttaaltaan synkkä. Alun orkesterijohdanto tuo heti vihan päivän teeman synkimmillään. Vasta aivan lopussa ilmapiiri lientyy. Lux aeterna kuitenkin puuttuu, ja päätöskin tuo Lacrimosan sananmukaisesti kyynelten läpi. Teos on vuodelta 1765, mutta kenelle tai mihin omistettu, siitä ei ole tietoa.

Francesco Pasquale Ricci (1732–1817)

sävelsi Dies iraen, joka on tämän genren todellinen helmi.

Ricci syntyi ja kuoli Italian Comossa mutta vaikutti myös Ranskassa. Pariisissa hän julkaisi ensimmäisen ”Sinfonia Consertante” -sävellyksen ja työskenteli yhdessä mm Johann Christian Bachin kanssa Lontoossa.

Dies irae alkaa hyvin juhlavasti. Orkesteri on kokoonpanoltaan ajankohdan standardin mukainen, mutta teoksen voima on rakennettu ensisijaisesti ihmisäänen varaan. ”Quantus tremor” ja ”Tuba mirum” luovat tiiviin jännitteen sopraanon ja contra-alton duettona. Contratenorille on taas omistettu ”Qui Mariam” ja sitä seuraavat säkeet. ”Recordare”-osassa contra-alto tekee yksin huikean soolon, siinä yhdistyvät juhlavuus, suru, kaipaus ja herkkä rukous: ”Recordare Jesu Piae”. ”Qui Mariam” on taas tenorin jo oopperaan viittaava osuus, loistokas ja tunnepitoinen.

Riccin musiikin tempo on kauttaaltaan vakava ja hidas, largo, grave, adagio antavat yleisilmeen. Esitysmerkinnät affettuoso ja spirituoso täydentävät musiikin vakavuutta. ”Pie Jesu”, grave tässäkin, huipentuu järisyttävään Amen-ylistykseen, jonka sävy ennakoi Rossinin Stabat Materin Amen-versiota. Riccin motiiveja sävellyksen takana ei tunneta, mutta teos esitettiin usein Comon katedraalissa ”juhlallisissa tilaisuuksissa”.

Dies irae, sydänverellä

Vatikaanin II Konsiili (1962–1965) poisti Dies iraen kirkollisen sielunmessun kaavasta. Se ei kuitenkaan pyyhi pois näitä lukuisia sydänverellä kirjoitettuja tulkintoja, jotka ovat koko requiem-genren syvintä ydintä. Oireellistahan on vielä se, että juuri tämä teema on tunkeutunut myös kymmeniin aivan maallisiin orkesteri- ja lauluteoksiin. Tunnetuimpina Berliozin, Lisztin ja Rahmaninovin sovellukset.

Levytyksiä

J-P Lully, Dies irae Erato 063011226-2
M-R. Delalande Dies irae HMC 901352
Francois Giroust, Dies irae Erato 2292-45024-2
Giuseppe Gazzaniga, Dies irae GB 5513-2
P. Ricci, Dies irae Nuova Era 7244
Giovanni Legrenzi, Dies irae RIC 236

 

Artikkelikuva:

Charles Beaubrun (1604–1692), Queen Marie Thérèse and her son the Dauphin of France

3T/3B – Helsinki by tram

Requiemin pitkä tie kristillisen kirkon ytimestä sekulaarin maailman melskeeseen on toisaalla kuvattu historiallisena kehityskaarena. Kuitenkin uusien teosten etsijä edelleenkin yllättyy, kun requiem tulee vastaan silloin kun vähiten odottaisi.

Selailin YLE Areenasta Klassista kahteen ohjelmistoja . Viimeisessä silloin (17.2.) listatuissa ohjelmissa oli outo otsikko:

Helsinki By Tram – A Requiem For Lines 3B/3T

Oli löytynyt requiem sellaisesta aihepiiristä, josta tuskin muualla on sielunmessua sävelletty. Kyseessä on kappale levyltä Life in the Capital City, jossa Helsingin poliisisoittokunta (Helsinki Police Band) puhaltaa kaupunkiaiheisia puhallinkappaleita. Helsinki by Tram on tilaus säveltäjä Pessi Levannolta (s. 1973), jolle Helsingin miljöö oli hyvin tuttu ja rakas.

Raitiotie syntyy, kasvaa ja muuttuu

Oikealla mm. Hotelli Metro Kaisaniemenkadulla, vasemmalla raitiotievaunu. Väinö Kannisto 1945. Kuvalähde: Helsingin kaupunginmuseo, Finna-palvelu.

Olen käynyt Helsingissä ensimmäisen kerran 1948/49, ja isäni kanssa yövyin Kaisaniemenkadulla hotelli Metrossa (nyk. Cumulus). Maalaispojan mieleen on lähtemättömästi jäänyt raitiovaunujen pyörien kirskuna, olihan aivan hotellin edessä kaarre, joka äänen aiheutti. Lieneekö Pessi Levannolla samankaltaisia muistoja, kun muutokset noiden avainlinjojen kohdalla herättivät tarpeen säveltää requiem?

Helsingin raitiotiet saivat alkunsa jo 1888, kun kaupunkiin perustettiin Helsingin Omnibus-Osakeyhtiö, jonka tehtävänä oli laajentuneen kaupungin liikenteen kehittäminen. 1890 aloitti liikenteen ensimmäinen versio, hevosvetoinen linja. Se oli käytössä aina vuoteen 1901, jolloin sähkö sivuutti hevosvoimat lopullisesti.

Nykyään raitiotielinjat kuljettavat yli 200 000 ihmistä vuorokaudessa 130 vaunun ja 340 kuljettajan voimin. Yksi tärkeä muutos tapahtui 1970- 1980-luvuilla, kun rahastajat korvattiin kuljettajarahastuksella ja sittemmin vielä automaateilla.

Eräänlaisina kulttilinjoina voidaan pitää rengaslinjoja 3B ja 3T. Niiden reitit kattoivat kaupungin ydinalueet Kaivopuiston, Eiran, Rautatieaseman, Töölön (T) ja Kallion (B – Berghäll). 3T-linjalla oli aikoinaan kuultavissa selostukset reitin avainnähtävyyksistä suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja saksaksi.

Asiakaskunta oli suuri. Asuin opiskeluaikanani Linnankoskenkadulla Töölössä ja Porvoonkadulla Kalliossa, molemmat olivat juuri kolmosten reitillä.

Vuonna 2013 reittejä jälleen järjestettiin uudellen, ja silloin hävisivät nuo kirjaimet T ja B. T-linjasta tuli linja 2 ja B-linja säilytti numeron 3.

Siinä Pessi Levannon Requiemin tausta.

Olympialaiturilta Olympialaiturille

Levannon kaupunkikierros alkaa Kaivopuistosta lähellä ns. Olympia-laituria Eteläsatamassa. Musiikissa soivat fanfaarinomaiset puhaltimet. Onko vain kuvittelua, mutta ne muistuttavat Helsingin 1952 Olympialaisten tunnusfanfaaria. Sehän oli Aarre Merikannon säveltämä jo vuodelta 1939, ja tarkoitettu vuoden 1940 olympialaisiin. Sodan kaaoksessa partituurikin katosi, mutta juuri sopivasti ennen 1952 kisoja se löydettiin ja sai kunniapaikan kisojen sateisena avauspäivänä.

Levannon rengasmatka kulkee välillä hidastaen ja välillä kiihdyttäen läpi noiden vanhojen reittien. Parhaiten erottunee rautatieaseman seutu, kun kohdataan VR:n, raiteiden ”isonveljen” määränpää. Olympialaiturille palattaessa soivat taas juhlalliset ja voimakkaat vasket.

Poliisien soittokunta on perustettu osittain PR-mielessä, tätä musiikkia on esitetty myös taustaksi lyhyelle Helsingin kaupungin PR-videolle. Levanto oli laskenut reittien pysäkkimäärän ja niiden mukaan mitoittanut kestoksi noin 12 minuuttia.

Taustalla murhetta, kaipausta ja kauneutta

Musiikkina Pessi Levannon sävellys ei tietenkään ole erityisen requiem-sävyistä. Mutta mitä löytyykään levyn muista kappaleista!

Avausnumero on levyn nimikkoteos Life in the Capital City. Tämä Timo Forsströmin kiehtova kappale on kolmiosainen. Se lähtee Helsingin Viiskulmasta kiihkeänä ja meluisana. Sitten tulee hiljaista, Silent park nousee kuin tyhjästä. Vibrafonin vaimeat äänet väreilevät hämärässä puistossa, puhaltimet tuovat surun täyttämän teeman joka asteittain voimistuu pian taas kadotakseen. Hiljaisuus palaa. Tämähän on kuin paras Lacrimosa.

Ja niinhän se onkin, tuo osa on säveltäjän muistuma lauantaista 17. heinäkuuta 2008, jolloin Keravalla puistossa surmattiin nuori tyttö. Suuri joukko ihmisiä toi paikalle kukkia ja kynttilöitä, mutta paikkaa hallitsi koko ajan ”pakahduttava hiljaisuus”. Lacrimosa dies illa…

Ja toinenkin kappale on ainakin requiemhenkinen jos kuuntelija niin haluaa. Cinema Paradiso on italialaisen Oscar-palkinnonkin saaneen viihde- säveltäjän Ennio Morriconen elokuvamusiikkia. Requiemin In Paradisum on yleensä valoisa taivaallista kirkkautta säteilevä osa. Sopraanot ja harput luovat Lux aeternan tunnelmaa. Morriconen Paradison luo panhuilu. Assosiaatio sielunmessuun ei ole pelkästään verbaalinen, tämä musiikki voisi olla elokuvallisen requiemin päätösmusiikkia. ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan.”

Levytys, Helsinki Police Band; Life in the Capital City HPO 2014

 

Artikkelin pääkuva Niko Lipsanen, Creative Commons

 

Messa per Rossini – jäähyväiset Pesaron joutsenelle

13 säveltäjän yhteisteos: säveltäjät ja heidän osuutensa

Antonio Buzzolla (1815–1871) Introitus ja Kyrie
Antonio Bazzini (1818–1897) Dies irae
Carlo Pedrotti (1817–1893) Tuba mirum
Antonio Cagnoni (1828–1896) Quid sum miser
Federico Ricci (1809–1877) Recordare
Alessandro Nini (1805–1880) Ingemisco
Raimondo Boucheron (1800–1876) Confutatis
Carlo Coccia (1782–1873) Lacrimosa
Gaetano Gaspari (1818–1881) Offertorium
Pietro Platania (1828–1897) Sanctus
Lauro Rossi (1812–1885) Agnus Dei
Teodulo Mabellini (1817–1897) Lux aeterna
Giuseppe Verdi (1813–1901) Libera me

Gioachino Rossinin kuolema marraskuussa 1868 järkytti koko Italian musiikkimaailmaa. Miten kunnioitettaisiin edesmenneen neron muistoa ja elämäntyötä?

Jo muutama päivä suru-uutisen jälkeen Giuseppe Verdi ryhtyi toimiin. Häneltä lähti kirje kustantaja Tito Ricordille. Siinä ehdotettiin laajan muistomessun säveltämistä Italian eturivin säveltäjien voimin Rossinin muiston kunnioittamiseksi. Verdi kaavaili työryhmää, joka valmistelisi työn puitteet ja ennakoi jo sitä, että messusta puuttuisi yhtenäisyyttä eri osien välillä. Sellaisenakin teos ”osoittaisi, kuinka paljon me kunnioitamme tätä miestä, jonka poismenoa suree koko maailma”.

Hiukan pateettinen kirje saa vastakaikua. Työryhmä perustetaan, ja tehtäviin valituille säveltäjille toimitetaan heidän osuutensa. Tarkoitus on, että valmis sielunmessu esitettäisiin Bolognassa säveltäjän kuoleman ensimmäisenä vuosipäivänä.

13 säveltäjää aloitti työn, ja ennen määräaikaa partituurit koottiin yhteen. Mutta kun marraskuu 1869 koitti, ei kantaesitys toteutunut. Syynä ”organisatoriset, taloudelliset, ideologiset ja kulttuuripoliittiset” tekijät (Booklet Hänsler Classic 98.949).

Partituurit palautettiin tekijöilleen ja hanke haudattiin. Mutta se nousi ylös.

1970-luvulla tutkija David Rosen selvitteli Verdin Requiemin taustoja ja löysi Ricordin arkistoista kahdeksan partituuria messun 13 osasta. Myöhemmin saksalaisten, italialaisten ja amerikkalaisten tutkijoiden onnistui löytää loputkin, ja Messa per Rossini oli valmis esitettäväksi. Suuri ansio oli Stuttgartin Kansainvälisellä Bach-akatemialla, jolla oli meneillään tutkimussarja teemasta ”Bach ja Italia”. Messa per Rossinin kokoaminen oli eräs akatemian tutkimuksen sivujuonne.

Lopullinen kokoamistyö tehtiin Stuttgartissa, ja kantaesitys oli vihdoin 11. syyskuuta 1988. Rossinin kotimaahan teos ehti muutamaa päivää myöhemmin, konsertti kuultiin Parmassa 15. syyskuuta 1988.

Yhtenäinen vai epäyhtenäinen mestariteos?

Messa per Rossinin henkinen isä ja päätösosan säveltäjä epäili jo alunperin messun sisäisiä valuvikoja, mutta Verdi piti niitä kuitenkin toisarvoisina. Tarkoitus – suuren säveltäjän muiston kunnioittaminen – toteutuisi näinkin.

Verdi oli oikeassa. Messu on heterogeenisesta taustastaan huolimatta myös yhtenäinen. Se on alusta loppuun oopperasäveltäjien luomus. Se, mistä Verdin omaa sielunmessua syytetään, on Messa per Rossinin kantava voima.

Messu alkaa kuoroteoksena. Introitus (Buzzolla) ja Kyrie ovat todella puhutteleva aloitus suurteokselle.

Kyrien päätös huipentaa jakson niin että kuuntelijassa herää voimakas tarve kuulla lisää. Dies irae -sekvenssin johdanto (Bazzini) ja Tuba mirum (Pedrotti) tuovat sisään solistit. Baritonin osuus on jylisevä, tämä musiikki ei ole enää perinteistä requiemmusiikkia, se vie enemmän oopperaan. Tässä tuleekin myös nykykuuntelijalle ongelma. Verdin Requiem on kuuntelijalle tuttua tutumpi, ja siksi on koko ajan kiusaus vertailuun – ”Verdi teki sen näin”. Bazzinin Dies irae on voimallista musiikkia, se nousee tekstistä. Mutta se Verdin ainutlaatuinen revitys, se soi pakostakin taustalla.

Ingemisco (Nini) on yksi messun huipennuksista. Se tuo mieleen Donizettin Requiemin (Bellinin muistolle!) vastaavan osan. Molemmissa tenori tekstin mukaan rukoilee armoa syntiselle kasvot häpeästä punastellen. Laulu on kuitenkin kaikkea muuta kuin nöyrää. Tenorin kasvot eivät punastu häpeästä, pikemminkin ponnistuksesta vaikean osan läpiviennissä. Mutta tämähän onkin teatteria!

Lacrimosa (Coccia) yllättää. Varsinainen teksti pelkän säestyksettömän kuoron voimin. Hiljaista, muualta puuttuvaa hartautta ja kaunis teema. Mutta sitten jyrähtää Amen. Voisiko olla että tässä on tietoinen kumarrus Rossinille, jonka Stabat Mater päättyy juuri näin? A Cappella ”Quando corpus morietur” solistikvartetin voimin ja sitten koko universumia vavisuttava Amen, forte fortissimo. Pituuttakin on neljän kirjaimen tulkintaan suurin piirtein saman verran. Yhtäläisyys on ilmeinen.

Lähestytään messun päätösosia. Agnus Dei (Rossi) tuo jälleen teokseen hartauden, joka lähtee kirkollisista kerroksista. Upea teema alton tulkitsemana. Miksi tällaista mestariluomusta ei soiteta edes erikseen?

Ja sitten taas yllätys, Lux aeterna (Mabellini), rukous ikuisesta valosta, johon iäisyyteen poistuva kurkottaa. Mutta solistit: basso, baritoni ja tenori. Eikö juuri tämä osa ole sopraanojen, niin solistien kuin kuoron kirkasäänisten lastenkin laulettavaa? Mabellini kuulee toisin. Siinä on kontrastin voimaa, joka pysähdyttää kuulijan, teema, orkestrointi ja kokonaisuus vievät mukanaan.

Korostan juuri näiden osien, Agnus Dein ja Lux aeternan, nerokkuutta. Ne edeltävät päätösosaa, ne johdattavat Verdin Libera me -osan tuttuun maailmaan. Senhän tunnemme jo ennestään. Ja monet pitävät sitä teoksen parhaimpana. Uskaltaisinko epäillä? Mitäpä jos tuntisimme vain Messa per Rossinin, emme myöhäisempää Verdin luomusta? Olen vakuuttunut, että edellä kuvaamistani ainakin juuri nämä kaksi viimeistä nostettaisiin Verdin tasolle.

Verdin Libera me sisältää kaikki myöhemmän, sen ”oikean”, version ideat, ehkä hiukan karkeampina tai osin vaisumpina.

Se paremmin tunnettu heijastuu tietysti tännekin. Ilman sitä jo tämä osa olisi kova juttu. Neljä muistakin Messa per Rossinin säveltäjistä loi oman tulkinnan requiemin koko tekstistä. Buzzollan, Cagnonin, Platanian ja Mabellinin messut ovat kuitenkin unhon yössä. Requiemkeräilijää ne kiinnostaisivat. Sieltä voisi löytyä positiivisia yllätyksiä.

Haudatut aarteet

Messa per Rossinin säveltäjät olivat Italian eturivin säveltäjiä. Montako heistä tunnemme muista yhteyksistä? Niin, katoavaista on säveltäjänkin kunnia. Valtaosa taiteilijoiden suurin kieltäymyksin ja innoin tuottamasta musiikista häipyy eikä palaa. Requiemkeräily on opettanut, että tuohon häviämisilmiöön liittyy paljon epäoikeudenmukaisuutta. Monet teokset ovat elävältä haudattuja.

Sain juuri pari päivää sitten levytykset Franz Xavier Richterin, Mario Capuanan ja Bonaventura Rubinon sielunmessuista. Ovatko tuttuja? Ne ovat 1600-luvun puolivälistä ja 1700-luvun alkukymmeniltä. Fantastista, sanoisin Berlioz’n ja Kataisen sanoin! Kuinka tällaiset voidaan unohtaa, mitähän tuolla pölyttyneiden hyllyjen ja arkkujen kätköissä vielä oikein on! Olisiko siellä vielä se kadonnut Monteverdin Missa pro Defunctis?

Entä Rossini itse?

Useimmat ”suuret” säveltäjät ovat tuottaneet oman tulkintansa sielunmessusta. Rossini ei näin tehnyt. Hän puhui viimeisen luomiskautensa teoksista ”vanhuuden synteinä”. Yksi niistä on Messe Petit Solennelle.

Messu solisteille, pienelle kuorolle, harmonille ja kahdelle pianolle. Huikea ”vanhuuden synti”. Syvällistä vakavuutta, kauneutta ja hartautta. Kokoonpanossa huumoria. Mitäpä jos tuon idean tilalle olisi välähtänyt idea sielunmessusta? Siitä olisi voinut tulla erilainen sielunmessu.

Löysin hiljakkoin YouTube-tarjonnasta useita tulkintoja pienestä juhlamessusta. Yhdessä ranskalaisessa harmonin korvasi harmonikka! Nuori tyttö veteli soitintaan muuten perinteisessä kokoonpanossa. Ajattelin Rossinia, nauraisiko, tulisiko synti vielä suuremmaksi?

Panulan perhe katosi aaltoihin

Titanicin matkustajien joukossa oli 63 suomalaista. Heistä 20 pelastui ja 43 hukkui.

Erityisen traaginen oli ylihärmäläisen Panulan perheen kohtalo. Maria Panula (os. Ketola s. 1870) ja hänen viisi poikaansa hukkuivat turmassa.

Maria oli solminut avioliiton Juho Panulan kanssa 1892, ja seuraavana vuonna he lähtivät Amerikkaan parempaa elämää hakemaan. 1910 he kuitenkin palasivat ja ostivat tilan Ylihärmästä. Amerikan mahdollisuudet pysyivät kuitenkin mielissä. Niinpä Juho lähti yksin takaisin Amerikkaan ja puoli vuotta myöhemmin tulivat postissa liput perheelle New Yorkiin ja sieltä Pitsburghiin, josta Juho oli hankkinut talon.

Äiti ja lapset nousivat Titaniciin Southamptonissa. Mukana oli myös naapurin tyttö Susanna Riihisaari, josta nähtävästi oli aiottu lapsille hoitajaa.

Perheen viime vaiheista laivalla on antanut tietoja pelastunut suomalainen Anna Turja.

Kaksi vanhinta poikaa oli majoitettu muusta perheestä erilleen, miesten puolelle. Toinen heistä tuli herättämään äitiä yöllä kertoen, että laiva uppoaa.

Sekavassa tilanteessa yksi pojista katosi. Äiti oli valittanut kuinka yksi lapsista (tytär) oli jo Suomessa hukkunut, ”nyt hukumme kaikki”.

Turjan mukaan äiti oli päässyt jo kahden nuorimman kanssa pelastusveneeseen. Hän oli kuitenkin noussut takaisin, kun vanhemmat lapset olivat halunneet, että kuollaan yhdessä.

“Don’t cry alone” -teema nousee näin myös Panulan perheen tunnukseksi. Yhtään perheen jäsenistä ei ollut löytyneiden ruumiiden joukossa.

Myöhemmin sattui vielä erikoinen episodi, joka nosti perheen julkisuuteen. Viikko haaksrikon jälkeen löydettiin merestä pienen pojan ruumis. Hänet haudattiin omaan hautaansa, ja tästä haudasta muodostui kaikkien turmassa kuolleiden lasten muistomerkki.

Joitain vuosia sitten hautaa tutkittiin ja sen perusteella pientä vainajaa arveltiin Panulan nuorimmaiseksi, Eino Viljamiksi, joka oli syntynyt 1911. Sittemmin tunnistus peruutettiin, ja viimeisimmän tiedon mukaan poika oli englantilainen Sidney Goodwin.

(Tiedot Encyclopedia Titanicasta, johon on rekisteröity kaikkien laivan uhrien perustiedot.)

SOS – MAYDAYMAYDAY – Musiikkia kahden haaksirikon uhrien muistoksi

RMS Titanic 15.04.1912 Atlantilla – 1517 uhria, 706 pelastunutta

Autolautta Estonia 28.09.1994 Itämerellä – 852 uhria, 137 pelastunutta

The Titanic Requiem

Titanic on nimi, joka vielä sadan vuoden jälkeenkin herättää tunteita ja muistoja sellaisissakin ihmisissä, joilla ei ole mitään välitöntä kosketusta suureen katastrofiin Atlantilla. On oikeastaan yllättävää, ettei aiheeseen ole puututtu aiemmin requiem-teeman muodossa. Hyvissä ajoin ennen vuoden 2012 satavuotismuistojen aikaa Royal Philharmonic Orchestra tilasi aiheesta musiikin Robin Gibbiltä ja hänen pojaltaan Robin-John Gibbiltä.

Säveltäjät (sanoittajat) tunnetaan lähinnä rock- ja pop-musiikin eri alueilta, joten Titanic-musiikiltakin varmasti odotettiin jotain tavallisesta konserttimusiikista poikkeavaa. Odotukset toteutuivat, mutta eivät ehkä niin radikaaleina kuin olisi voinut ennakoida.

Teos on ensinnäkin requiem, se sisältää sielunmessun peruselementit, rukouksen ikuisesta levosta, kuoleman hädän, vihan päivän, toivon ja pääsyn ”In paradisum”. Muoto määräytyy kuitenkin ajallisen kronologian mitoilla.

15-osaisen messun neljä ensimmäistä osaa ikäänkuin valmistelevat tulevaa.

  1. Triumph kuvaa Titanicin rakentamista Belfastin suurella telakalla. Orkesterin ja mieskuoron voimakas, marssinomainen musiikki edustaa koko teoksen parasta antia. Uuden tekniikan ylistys, pajavasaroiden teräksinen taonta saa kuitenkin lomaansa rukouksen ”Miserere mei, Deus”.
  2. Farewell kuvaa laivaan astuvien siirtolaisten haikeita jäähyväisiä taakse jääville rakkailleen. Se on ikäänkuin hellä ”lacrimosa”, mutta siinä on myös edessä olevan paremman elämän odotusta.
  3. Maiden voyage
  4. New York Suite in C Major
  5. Sub astris

Nämä kolme osaa täyttyvät tulevan onnen odotuksesta. New York edustaa lähtijöille porttia onneen, pois köyhyydestä ja kärsimyksestä. ”Sub astris” (tähtien alla) on samalla henkevä ja rento musiikillinen kurkistus laivan salonkeihin, kapteenin pöydän aterioihin ja tanssisaleihin. Meno ei ehkä kuvaa laivan alimpien kansien ihmisten todellisuutta, mutta hehän eivät nähneet tähtiä muutenkaan.

6. Kyrie
7. SOS
8. Distress
9. Salvation
10. Reflections
11. Daybreak

Mutta sitten kaikki muuttuu.

Sumu.

Jäävuori, ”musta timantti”, nousee suoraan edestä. Laiva kääntyy tuskallisen hitaasti. Pian kuuluu murtuvan teräksen vihlova kirskunta ja jäätä sataa kannelle.

Epätietoisuutta, hätää ja paniikkia.

Maailman ensimmäiset SOS -signaalit lähtevät pimeyteen. Osat ovat sielunmessun Dies irae -jakson heijastumia.

12. Christmas Day
13. Libera me
14. Don’t cry alone
15. In Paradisum

Joulupäivä kuvaa lapsen tunteita, kun hän huomaa isänsä vaipuneen aaltoihin ja edessä on joulu ilman isää. Mutta isän nimi on ikuisesti kirjoitettu tähtiin. Miehenä hän jäi laivaan ja pelastunut äiti on nyt hänen turvansa. Isä jää lapsen muistoihin suurena sankarina. Hän uhrautui, jotta toiset saisivat elää.

”Don’t cry alone” on yksi Titanic Requiemin avainkappaleista. Sen laulaa Robin Gibb itse. Vielä tätä laulua taltioitaessa hänen terveytensä oli todetusta syövästä huolimatta niin hyvä, että esitys onnistui. Kantaesitykseen Lontoossa 10.04.2012 hän ei enää kyennyt, ja kuolema tuli kuukautta myöhemmin 20.05.2012.

Jokainen laulun viidestä säkeistöstä päättyy tuohon kehotukseen: ”Don’t cry alone”. Viimeinen tiivistää sanoman:

”And I’ll be with you close tomorrow
I’ll be with you
Don’t cry alone
I’m yours
Don’t cry alone”

Robin Gibb oli vakavasti sairas koko Titanic Requiemin säveltämisen ja kirjoittamisen ajan. On vaikeata arvioida, kuinka paljon teos on sielunmessu hänelle itselleen. Kaksoisveli Maurice oli jo aiemmin menehtynyt samaan sairauteen. Gibb oli ikuinen optimisti, mutta hänen on täytynyt kuitenkin tunnustaa sairauden vakavuus ja kuoleman mahdollisuus.

Titanic Requiem on teos, jossa voi nähdä ja kuulla heijastuksia 1900-luvun alkupuolen ihmisen voimantunnosta ja yltiöpäisestä tekniikan ihannoinnista mutta myös sen romahduksesta. Samalla se ilmentää yksityisen ihmisparan kokemusta, kun kaikki ulkoiset turvatoimet pettävät. Ja kaiken takana ja päämääränä taivaallinen New York, Paradisum.

Aaltoihin katosi myös ylihärmäläinen Panulan perhe. Lue lisää.

Canticum Calamitatis Maritimae

Titanicia pidettiin uppoamattomana, laivan rakenne ja tekniikka takasivat ehdottoman turvallisuuden matkustajille. Samanlainen usko omana aikanamme kohdistui ns. ruotsinlaivoihin, harva otti laivaan astuessaan huomioon vakavan onnettomuuden mahdollisuutta.

Yö 28.09.1994 muutti kaiken.

Jaakko Mäntyjärven (s. 1963) teos ”Canticum Calamitatis Maritimae” (merihädän laulu) on kunnianosoitus Estonian uhreille. Muodoltaan teos on yllättävä ja ainutlaatuinen.

”Canticum” on requiem, vaikka se käyttää vain pienen osan latinalaisen tekstin sisällöstä. Samalla ”Canticum” on uutislähetys suuresta merionnettomuudesta. Mäntyjärven vaimo, Tuula, ideoi tekstiin YLE:n latinankieliset uutiset onnettomuutta seuraavalta päivältä. Latinan kieli tuli näin teokseen kahdelle tasolle, vanhan perinteen ja ajankohtaisaineiston muotoon.

Nuntii latini on kansainvälisestikin erikoinen, se on ainoa ajankohtaislähetys latinan kielellä. Joutuu kysymään, eikö edes paavin Vatikaanissa idea toimi?

Uutislähetys on lyhyt. Vain perustiedot. Laivan nimi, lähtösatama ja päämäärä, onnettomuuspaikka ja arviot uhreista ja matkustajamäärästä.

Kolmas taso on raamatullinen, lainaus Psalmista 107:23–30

Jotkut heistä nousivat laivoihin
ja hankkivat elantonsa aavoilta meriltä.
He näkivät Herran teot,
syvyyksien ihmeet, hänen suuret tekonsa.
Herra käski ja nousi myrskytuuli,
meri aaltoili rajusti.
He nousivat korkeuksiin
ja vaipuivat syvyyksiin,
hädän hetkellä heidän rohkeutensa murtui.
He keinuivat, he horjuivat kuin juopuneet,
heidän taidoistaan ei ollut apua.
Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa,
ja Herra auttoi heidät ahdingosta
Hän tyynnytti tuulen ja
aallot hiljenivät.
He riemuitsivat kun myrsky laantui
ja Herra vei heidät kaivattuun satamaan.

(Teoksessa tämäkin latinaksi)

Psalmin kuvaus soveltuu hyvin Estonian öiseen kamppailuun, mutta kätkee samalla kysymyksen. Toiset saavuttivat ”kaivatun sataman” mutta – miksi toiset vaipuivat aaltoihin?

”Canticumin” musiikki on aiheeseen nähden eleetöntä, osin meditoivaa. Levytyksen alussa meren kohinasta nousee solistin hyräily, joka on karkea muistuma ”Titanicin virrestä”, Sua kohti Herrani. Uutisen teksti tuo mieleen gregoriaanisen laulun ja teos päättyy fuugamaiseen crescendoon.

”Canticum Calamitatis Maritimae” sai kolmannen palkinnon 1997 ”European Composition Competition for Cathedral Choirs” kilpailussa. Millaisia olivatkaan ”paremmat” sävellykset!

Levytykset

Robin Gibb and R J Gibb, The Titanic Requiem Rhino 256466063

Mäntyjärvi, Canticum Calamitatis Maritimae Chandos CHSA5045

Suositumpi Eurovisiossa kuin Ranskan hovissa – Marc-Antoine Charpentier (1634–1704)

Ludvig van Beethovenin 9. sinfonian kuorofinaalin pääteema on korotettu Euroopan kansallislauluksi. Runoilija Friedrich SchillerinOodi ilolle” onkin hyvin positiivinen tunnus pitkittyvien kriisien maanosalle. Eurooppa on karttanut uskonnollisia tunnuksia, se haluaa olla avoin, monikulttuurinen ja uskonnollisesti suvaitseva. Mutta omia juuria ei voi aina välttää.

Joka kerta kun TV-ruutuihin ilmestyy Eurovision logo, sen taustalla soi upea musiikki, joka on tässä yhteydessä puhdas instrumentaaliteos.

 

Jos se jatkuisi, kuulisimme sanat: ”Te Deum laudamus”. Haltioitunut Jumalan suuruuden ylistys vanhan kirkon ajoilta on tässä ranskalaisen Marc-Antoine Charpentierin mestarillisena luomuksena.

Hiljattain löydetty muotokuva, jonka uskotaan esittävän Marc-Antoine Charpentieria (1643–1704).
Hiljattain löydetty muotokuva, jonka uskotaan esittävän Marc-Antoine Charpentieria (1643–1704).

Charpentierin elämä ja musiikki esitellään tavallisesti jonkinlaisena antiteesinä toisen suuren ranskalaisen, Jean Baptiste Lullyn (1632–1687) uralle ja musiikille. Asetelma on hiukan samanlainen kuin Mozart ja Salieri tai Zelenka ja Hasse. Jännittävästi näiden mestarien tiet kohtaavatkin. Lully oli italialainen, joka jo nuorena siirtyi Pariisiin ja kohosi kuninkaan suosikiksi ja hovin musiikilliseksi yksinvaltiaaksi. Charpentier taas oli ranskalainen, joka myös aivan nuorukaisena siirtyi Italiaan ja opiskeli siellä muun muassa kuuluisan Carissimin oppilaana.

Epätasainen kilpailu alkoi Charpentierin palattua kotimaahansa 1680-luvun alussa. Lully oli vakiinnuttanut asemansa Aurinkokuninkaan hovissa ja vartioi reviiriään. Jopa Cavalli sai lähteä Pariisista takaisin Italiaan, vaikka oli saanut melkoisen suosion hovissa. Charpentierin asema ei toki ollut  varsinaisesti onneton. Hän sai suosijoita läheltä kuninkaan hovia. Esimerkiksi  Mademoiselle de Guise, kuninkaan lähisukulainen, kuului säveltäjän suosijoihin. Tärkeän aseman hän sai myös pariisilaisessa jesuiittakirkossa. Ehkä juuri tämä asetelma teki Charpentierista kirkkomusiikin säveltäjän. Lully hallitsi maallista oopperaa, Caharpentier kirkkomusiikkia.

Kolme sielunmessua

Charpentier sävelsi yksitoista suurta messua, joista kolme on sielunmessuja. Nämä messut eivät ole alunperin olleet yhtä kokonaisuutta, osia on sävelletty erikseen ja myöhemmin liitetty uuteen yhteyteen.

Laajin messuista on ”Messe pour les trepasses” (Vainajien messu H2) vuodelta 1671. Messu on ajankohtaan nähden valtava, se käyttää suurta orkesteria, kuoroa ja solisteja, kokonaiskesto on lähes tunnin mittainen. On kyllä todennäköistä, ettei sitä ole alunperin esitetty nyt tunnettuna kokonaisuutena, mutta musiikin luonne viittaa jo pitkälle eteenpäin.

Pääosan saa sekvenssi Dies irae (Ranskassa Prose des Morts). Se on laaja, dramaattinen viimeisten päivien kuvaus ja ennakoi jo myöhemmin juuri tähän osaan keskittyvää ohjelmallisuutta. Introitus puuttuu ja sen kohdalla on ilmeisesti käytetty gregoriaanista kirkollista musiikkia. Kyrie on häikäisevän kaunis, harras ja syvällinen rukous. Dies iraen jälkeen seuraa ”Motet pour les trepasses”. Osa on uniikki. Sanat on otettu Jobin kirjasta ja ne kuvaavat kiirastulen kärsimyksiä.

Messun päätös on taas tuttu Agnus Dei.

Kaksi myöhempää sielunmessua ovat suppeampia ja muodoltaan ensimmäisestä poikkeavia. Neliääninen ”Messe des Morts” solisteille ja instrumenteille vuodelta 1695 (H 10) sisältää vain requiemin perusosia. Introitus puuttuu tästäkin, mutta Kyrie on häikäisevä kauneudessaan. Laaja jousten kannattelema instrumentaalijohdanto avaa messun. Dies irae on jälleen mukana, suppeampana kuin edellisessä messussa mutta yhtä dramaattisena. Sitä seuraavat Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei. Benedictus-osan edellä on kuitenkin omana kokonaisuutena ”Pie Jesu”, Lacrimosa-osan päätössanat ”Pie Jesu, Domine, dona eis requiem”. Tästä osasta tuli myöhemmin juuri ranskalaisen requiemperinteen tunnusmerkki. Tunnetuimmat lienevät Fauren ja Duruflen tulkinnat.

Viimeinen, taas neliääninen, ”Messe des Morts” solisteille ja continuolle vuodelta 1698 (H 7) poikkeaa  muodoltaan edellisistä. Kyrie, Sanctus, Pie Jesu, Benedictus ja Agnus Dei edustavat tuttua muotoa. Teos päättyy kuitenkin laajaan ”De Profundis”-osaan (Ps 130) jota vain hyvin harvat ovat Charpentierin jälkeen käyttäneet. Tekstin rukousaihe soveltuu kuitenkin täydellisesti juuri requiemin yhteyteen. Rukous vetoaa armolliseen Jumalaan jotta tämä antaisi anteeksi syvyydestä huutavan synnit. Teksti on suoraan Raamatusta mutta loppuun on liitetty sielunmessun ydin: ”Requiem aeternam dona eis, Domine,  et lux perpetua luceat eis”.

Oman aikansa viileästä kohtelusta huolimatta Charpentierin musiikki on hyvin säilynyt. Partituurit koottiin yhteen jo säveltäjän elinaikana ja tallennettiin kuninkaalliseen kirjastoon. Mutta siellä ne saivatkin sitten olla 1900-luvulle saakka. Vasta viime vuosikymmeninä säveltäjä on löydetty uudestaan. Levytyksiä ja esityksiä on runsaasti ja uusia tulee. Charpentierin viimeisen sielunmessun esitys oli Tampereen tuomiokirkossa 03.11.2013. Händel-kuoron esitys saattoi olla Suomen kantaesitys.

Levytyksiä  

Messe pour les Trepasses

  • Erato STU 70765 (2LP) Levytys on klassikko / Michel Corboz
  • Virgin Classics 724354573323

Messe des Morts H 10, H 7
Erato STU 71291(LP)

Messe des Morts H 7
Naxos 8553173

Bruckner requiemistaan: ”Ei se huono ole”

bruckner-at-organ
Anton Bruckner urkujen ääressä. Otto Böhlerin (1847–1913) silhuettitaidetta.

Anton Bruckner (1824–1896) kuuluu niihin musiikin suuriin persoonallisuuksiin, joita ei voi määritellä millään yksittäisellä kriteerillä. Hänen henkilössään ja musiikissaan yhdistyvät aito kansanomaisuus ja humaani monumentaalisuus. Eräällä tavalla Bruckner muistuttaa nuoruusvuosiensa ihannetta, Mozartia. Hänessähän yhdistyivät poikamainen naiivius ja kaiken ylittävä nerous, ainakin jos Milos Formanin Mozart-kuva vastaa todellisuutta.

Brucknerin elämänkaaressakin on jotain samaa jännitettä. Synnyinpaikka Ansfelden on pieni kylä Ylä-Itävallassa. Kuollessaan Bruckner asui Belvederen linnassa, ei ylellisesti, mutta keisarin suojeluksessa. Pitkään Bruckner piti itseään lähinnä koulunopettajana, pätevöityi vielä ylempienkin koulujen opettajaksi. Kuoleman jälkeen, kaikista kiistoista ja vähättelyistä huolimatta, opettajuus on vain kuriositeetti suuren mestarin elämäkerrassa.

Ystävyyttä Bösendorfer-pianon äärellä

Requiem d-molli (1849) oli Brucknerin ensimmäinen suurimuotoinen sävellys. Sen motiivi on hyvin henkilökohtainen. Requiem ei ole tilausteos. Se on omistettu säveltäjän läheiselle ystävälle Franz Sailerille, joka oli edellisenä vuonna yllättäen kuollut. Miehet olivat tutustuneet toisiinsa St. Florianissa, jossa Brucknerista tuli Sailerin kotiin pidetty vieras.

Sailerilla oli suuri Bösendorfer-piano, jonka soittaminen kuului iltojen vakio-ohjelmaan. Vieras oli joskus huokaissut, että olisi halunnut itselleenkin näin hienon soittimen. Kun ystävä kuoli, Bruckner sai yllättävän tiedon. Sailer oli testamentannut soittimen hänelle.

Bösendorfer säilyi Brucknerin käytössä koko loppuelämän, ja sen ääressä hän luonnosteli kaikki suuret teoksensa.

Requiem, surun virta

Requiem on eräänlainen portti säveltäjän kehitykselle suuriin muotoihin ja kokoonpanoihin. Messussa ei ole mitään varsinaista monumentaalisuutta, se on perusolemukseltaan henkilökohtainen surun ilmaus läheisen kuoleman johdosta.

Teksti on puhdas latinalainen, Dies irae -sekvenssi on kokonaan, mutta siitä puuttuu lähes kaikki ohjelmallisuus. Osat soitetaan yhteen niin että katkeamaton melodiavirta tekee siitä kokonaisuuden. Bruckner ihaili Mozartin musiikkia, orkestrointi viittaa klassisismiin.

Lacrimosa tuo yllättäen säröjä muuten rauhalliseen sävelvirtaan. Requiemin jälkiosa Offertoriumista eteenpäin tuo esiin jo myöhempää Bruckneria ennakoivan ulottuvuuden, syvän hartauden. Se ei ole kuitenkaan verrattavissa suoraan suurten vaskikuorojen ja jousisektioiden kosmiseen hartauteen. Nyt katsotaan ikäänkuin kyynelten läpi henkilökohtaisessa surussa.

Sanctus-osakaan ei ole riemuitseva tai ylistävä. Jumalan pyhyyskin himmentyy kyynelten läpi. Leimallista Bruckneria on myös korostunut urkucontinuo, se tuo teokseen syvyyttä.

”Ei huono”

Brucknerin Requiem d-molli on merkittävä teos. Siinä kuulemme vielä säveltäjää ”ennen Wagneria”. 1860-luvulla Bruckner kuuli Linzissä Wagnerin Tannhäuserin ja Wienissä Tristanin ja Isolden kantaesityksen. Sen jälkeen Brucknerin tie sai suunnan, joka ensimmäisen kerran realisoitui 3. sinfoniassa (1873). Tuon sinfonian finaalissa kuoleman ja elämän teemat on kytketty yhteen fantastisella tavalla. Kantaesityksen yleisö ei sitä kuullut eikä ymmärtänyt, suuri osa poistui kesken konsertin.

Ajatusleikkinä voi kokeilla, kuinka Bruckner olisi säveltänyt Requiemin tuosta alkaneella kaudella. Yksi episodi on kuitenkin oireellinen. Vielä viimeisinä vuosinaan Bruckner korjaili vanhoja teoksiaan. 1892 hän otti myöskin esiin Requiemin partituurin. Hän teki siihen vain muutaman korjauksen ja lahjoitti myöhemmin partituurin ystävälleen Franz Bayerille. Lahjan saatesanat olivat: ”Es is’ nöt schlecht”, ei se huono ole.

Mutta vielä eräs viite tulevasta. Vuonna 1854 Bruckner sävelsi motetin ”Libera me”. Teos ei ole myöhempi jatke sielunmessulle. Kokoonpano on kolme pasuunaa, sello, kontrabasso, urut ja kuoro. Nyt sävy on aivan erilainen. Kysymys on surumusiikista, mutta siitä puuttuu Requiemin intiimi luonne. Nyt suru on jotenkin kirkollisempi tai universaalimpi. Puhaltimet assosioivat (ehkä mielikuvitusta) Brucknerin varsinaiseen läpilyöntisinfoniaan, 7. sinfonian hitaaseen osaan. Wagner on kuollut. Brucknerin tunteet sinfonian hitaan osan lopun musiikissa ylittävät subjektiivisen kokemuksen rajat. Tuska saa kosmiset mitat. Mutta motetti on syntynyt ”ennen Wagneria”!

Anton Bruckner on ikuistettu Itävallassa seteleihin, postimerkkeihin ja juhlarahoihin.

Sivun pääkuva: ”Bruckner saapuu taivaaseen”. Otto Böhler. Licensed under Public domain via Wikimedia Commons

Zelenka – väkevän kuninkaan suojeluksessa

”Sinä suuresti ylistetty, täydellinen Mestari
sinun työsi maine kantaa kaikkeen maailmaan.
Jumalan kunniaksi ja ihmissielujen iloksi loit
musiikkia kirkollesi. Se koskettaa ja salpaa hengen,
se on esimakua taivaallisista iloista.
Tapasi ylistää Jumalaa säilyttää nimesi ikuisesti
täällä maailmassa ja tähtien asuinsijoilla.”

(Johann Gottlob Kittel 1740)

(Käännetty englannista.) Jos tehtäisiin kysely, ketä noilla ylitsevuotavilla kiitoksen sanoilla tarkoitetaan, tulisi vastauksiin Bach, Händel ja Mozart, ehkä usein myös Monteverdi tai Palestrina. Niin oletan.

Lennokkaassa tekstissään Kittel tarkoittaa kuitenkin tsekkiläistä Jan Dismas Zelenkaa (1679–1745), joka eläessään jäi monesti muiden varjoon, mutta postuumisti toteutti Kittelin profetian jokseenkin täydellisesti. Tie tähtiin oli pitkä ja vaivalloinen, eikä mestari itse siitä saanut paljon nauttia, vaikka aikalaisissa Kittelin tapaisia näkijöitä muutamia olikin.

Hyvä pahantekijä” esikuvana

Zelenkan taustan ulkoiset puitteet tunnetaan hyvin, mutta tiedot hänen persoonallisuudestaan ovat hataria. Zelenka syntyi Prahasta hiukan kaakkoon sijaitsevassa pienessä Lounovice pod Blaníkemin kylässä. Pieni kirkko ja sen yhteydessä oleva vaatimaton muistotaulu kertovat edelleen kylän suuresta pojasta. Isä oli opettaja ja viran kylkiäisenä myös kirkon urkuri. Jirí Zelenka oli poikansa ensimmäinen opettaja.

On sanottu, että säveltäjän persoonallisuudesta voi kertoa vain hänen musiikkinsa. Nuoruudesta löytyy kuitenkin yksi vihje, joka voi olla merkityksellinen. Poika sai alunperin kasteessa nimekseen Jan Lukas, mutta melko varhain Lukàš muuttuukin nimeksi Dismas.

Nimi Dismas kuuluu evankeliumien kärsimyshistorian toiselle ryövärille joka ristiinnaulittiin yhdessä Jeesuksen kanssa. Tiedetään, että Zelenka oli hyvin uskonnollinen ja että erityisesti juuri pääsiäisviikontapahtumat koskettivat häntä. Ryöväreiden nimiä ei ole Raamatussa, mutta ns. apokryfeissä Nikodemuksen evankeliumi nimeää ryövärit Dismakseksi (Dysmas) ja Gestakseksi. Zelenkan tiedetään tutustuneen tähän tekstiin joka on hyvin tuttujen evankeliumien kaltainen mutta laajentaa kerrontaa enemmän. Dismas oli se pahantekijä, joka ristillä teki parannuksen ja sai Jeesukselta lupauksen pääsystä Paratiisiin ”tänä päivänä”.

Tavallisimmin kirkon historiassa samastumiset Golgatan tapahtumissa kohdistuvat Jeesuksen ristiin ja huipentuvat stigmoitumisilmiöihin. Onko Zelenkan tapauksessa kyse oman vaatimattomuuden ja heikkouden tunnosta? Samanlaista taustaa on äidinkin nimessä, joka on Maria Magdaleena. Ei se Pyhä Maria vaan ”syntinen” ja armahdettu.

Nimen muutos saattaa liittyä konfirmaatioon. Tämän vahvistuksen sakramentin yhteydessä joillain alueilla nuori sai uuden nimen. Jos se oli oma valinta, teko oli enteellinen. Zelenka oli matalan profiilin mestari.

Tie Dresdeniin

Zelenkan elämäntyö toteutui pääosiltaan Dresdenissä. Välivaiheina olivat vain Prahan jesuittakoulu (Clementinum), käynti Venetsiassa ja lyhyt opiskelu Wienissä Fuxin johdolla. Dresdenissä vaikutti tuolloin J. D. Heinichen (k. 1729), hovimuusikko, joka oli päässyt itsensä kuninkaan suosioon. Hän oli kuitenkin jo vanha ja sairaalloinen, näytti siltä, että tehtävät vähitellen siirtyisivät nuoremmalle, Zelenkalle. Kun vanhamestari kuoli 1729, Zelenka piti ilmeisesti itseään tämän seuraajana. Toisin kävi. Ajan trendit eivät olleet Zelenkalle suotuisat.

Hovissa oli saanut suurta suosiota italialainen ooppera, ja siihentaas Zelenkaa ei katsottu päteväksi. Viran sai Johann Adolf Hasse (1699–1783).Zelenkaa syrjäyttäminen loukkasi, ja vaikka hänelle delegoitiin erityinen kirkkomuusikon virka, hän jatkoi työtään etääntyen kauemmas kaupungin eliitistä.

August Väkevä rakasti taidetta

Jan Dismas Zelenka ei ollut poliittinen henkilö, mutta hän eli ja toimi aikansa supervaikuttajan August II Väkevän lähipiirissä.

Augustus the Strong
August II Väkevä (1670–1733). Kuvalähde: Wikipedia.

Suuren Pohjansodan kautta tämän kuninkaan nimi on Suomessakin hyvin tuttu. August II oli alunperin saksilainen protestantti, mutta valinta Puolan kuninkaaksi edellytti kääntymistä katolisuuteen. Kaksoisrooli Saksin vaaliruhtinaana ja Puolan kuninkaana ei aina ollut helppo. Katolisessa Varsovassa uskonto ei ollut ongelma, mutta Dresdenissä messut piti järjestää huomaamattomammin hovin tiloissa. Teatteri ja kirkko elivät rinnakkain.

August II oli lisänimensä mukaisesti voimakas persoona. Energia ei kulunut kuitenkaan yksin politiikkaan ja sotiin: kaupunkia rakennettiin ja teatteri ja musiikki saivat runsaat mahdollisuudet. Tästä pääsi osalliseksi myös Zelenka. Näiden sivujen kannalta kuitenkin tärkein musiikkitilaus tuli Zelenkalle kuninkaan kuoltua 1733.

Requiem D duuri ZWV 46

August Väkevän hautajaisseremonioihin sävelletty requiem ei ollut Zelenkan ensimmäinen sielunmessu. Varhaisemman c molli-requiemin autenttisuudesta on kiistelty, mutta se lienee kuitenkin pääosiltaan Zelenkan säveltämä. Toinen requiem, d molli, on todennäköisesti vuodelta 1721 ja sävelletty keisari Joosef I:n kuoleman (1711) muistopäiväksi arkkiherttuatar Maria Josephan tilauksesta. Maria oli keisarin tytär ja harras katolinen.

Molemmat messut ovat barokin ajan tyyliin luotuja koko sielunmessun tekstin sisältäviä kokonaisuuksia. Zelenkan ”omia” soittimia olivat viulu ja kontrabasso, erityisesti jousten kirkas sointi läpäisee teokset. Vasket eivät vielä saaneet niin huomattavaa sijaa kuin myöhemmin, mutta niidenkin osuus viittaa jo eteenpäin.

August Väkevän kaksoisroolit ulottuivat myös yli kuoleman. Ruumis haudattiin Varsovaan, mutta kuninkaan sydän lähetettiin hopeamaljassa Dresdeniin. Oliko symboliikka tietoista – protestanttinen sydän kuului juuri kuninkaan synnyinseudulle?

Dresdenin hautausrituaalit kestivät useita päiviä. Kunniatehtävänrituaalien musiikin säveltämisestä sai Zelenka. Hasse oli vielä ilmeisesti hyvin vähän virkapaikallaan, mutta ehkä tehtävä ilmaisi myös edellä kuvattua työnjakoa.

Sävellyksillä oli kiire. Zelenka on partituurin lehden reunaan kirjoittanut tästä valituksenkin, epäili työn laatua juuri kiireen takia. Turhaan. Kyseessä ei ollut vain Requiem. Oli tehtävä myös laaja Officium usean päivän hautauspalveluksia varten kirkossa. Officiumin tekstit ovat Psalmeista, mutta suurin osa Jobin kirjasta. Viimeisen illan osuus päättyy Libera me -jaksoon, joka kuitenkin poikkeaa requiemin vastaavasta. Ikään kuin johdantona tulevaan ovat viimeisinä säkeinä requiemin alkusanat.

Requiem-genren huippuluokkaa

D-duuri Requiem on requiemgenren ehdotonta huippua. Se alkaa majesteetillisin trumpettifanfaarein, jouset ja kuoro soivat tavalla, jota Kittel varmasti piti taivaallisten ilojen esimakuna.

Teos on sävelletty hallitsijalle, se heijastaa juhlallisuudessaan valtaa ja loistoa, mutta lisäksi siinä on toinen, persoonallinen ulottuvuus. Tekstissä latinalaisen version monikot ovat muuntuneet yksiköiksi. ”Lux aeterna luceat ei” – ikuinen valo loistakoon hänelle. Erityisesti Recordare ja Agnus Dei huokuvat lämpöä ja murhetta joka ei ole ”virallista” vaan ilmeisesti Zelenkan omienhenkilökohtaisten tunteiden tulkintaa. Aivan ainoalaatuisesti soi klarinetin esiaste, chalumeau, noissa kahdessa osassa. Tuo soitin katsottiin noihin aikoihin erityisen soveliaaksi juuri surun ilmaisuun.

Tämän Requiemin ainoa täydellinen levytys (Accent ACC 24244) on toteuttanut Zelenkan messun tavalla, jonka Kittelkin hyväksyisi – ja herättää kysymään,  olivatko hänen sanansa sittenkään ylisanoja!

Zelenkan ylistäjiin liittyi myös itse Johann Sebastian Bach. Bach kytkeytyy myös Dresdenin hovin nimityskuvioihin 1730-luvulla, Zelenka ja Bach tapasivat toisensa vaikka eivät ilmeisesti seurustelleet säännöllisesti. Olipa siinä tuplasti barokkia.

Postludium

Johan Adolf Hasse oli hyvin energinen säveltäjä. Hänellä oli aktiiviset suhteet Italiaan ja hän kävi myös Lontoossa kilpailemassa suosiosta itsensä Händelin kanssa.

Hasse sävelsi kaksi sielunmessua. Ensimmäinen, C-duurissa, syntyi August Väkevän seuraajan August III:n hautajaisiin 1763, ja toinenkin oli pikatilaus hoviin seuraavana vuonna. Tämän Es-duuri -requiemin jälkeen Hasse poistui Dresdenistä.

Myös Johann Heinichenin tuotannosta löytyy Requiem. Heinichenilla oli hiukan samanlainen kaksoisrooli kuin August Väkevällä, jota hän palveli. Säveltäjä oli protestantti, mutta palveli Dresdenin katolisessa hovissa. Katolisia rituaaleja vaati erityisesti Itävallasta naitu arkkiherttuatar Maria Josepha, joka oli keisari Josef I:n tytär. Hänen vaatimuksestaan jo Zelenka sävelsi C duuri -requiemin keisarin kuoleman 10-vuotismuistojuhliin. Heinichenin Requiem on vuodelta 1726, kun keisarin kuolemasta oli kulunut 15 vuotta.

Heinichen ja Zelenka edustavat sukupolvea, jonka aikana kirkkomusiikki oli hoveissa hallitseva genre. Hasse puolestaan edustaa siirtymäkautta, jolloin kirkkomusiikki alkoi väistyä maallisen musiikin, varsinkin oopperan tieltä.

Requiem ja muu kirkollinen musiikki toki säilyivät, mutta niiden luonne muuttui. Puhtaasti kirkollinen olemus alkoi muuntua entistä enemmän konsertoivaan suuntaan. Latinalaisen tekstin kautta requiemin hengellinen pohja pysyi ehjänä, kunnes tämäkin alkoi murtua 1900-luvun myrskyissä.

Levytyksiä

Zelenka

Requiem c-molli MET CD 1082
Requiem d-molli Suprafon SU 0052. 2. 231
Requiem D-duuri Accent ACC 24244

Heinichen

Requiem Es-duuri Capriccio 10570

Hasse

Requiem C-duuri ADDA 590069
Requiem Es-duuri Carus 83175

Zelenka on löytänyt tiensä myös bittiavaruuteen. Laajempaa tietoa Zelenkan teosten levytyksistä yleensä saa sivustolta Discover Zelenka – aivan huikea sivusto. Sitä on käytetty edellä Zelenkan elämäkertatiedoissa. Muuta aiheeseen liittyvää löytyy tuohon sivustoon kuuluvalta keskustelufoorumilta.

Vappurequiem

Requiemin latinalainen versio on vuosisatoja säilynyt sielunmessujen ytimenä. Erityisesti 1900-luvun suuret murrokset heijastuvat kuitenkin genreen niin että klassisen muodon lomaan ja rinnalle alkaa tulla uutta aineistoa, ei vain kielellisesti erilaista vaan myös ideologisesti uutta ja vanhasta irtautuvaa.

Tässä musiikkikollaasissa liitän yhteen teoksia, joissa on elementtejä liittyen tiettyihin yhteiskunnallisiin ja ideologisiin jännitteisiin, sotiin tai kriiseihin, ja näiden symboleiksi leimautuviin johtajahahmoihin kuten V.I. Leniniin.

Mukana on myös aineistoa ihmisten tapoihin tai uskomuksiin liittyvistä aiheista jotka risteävät requiem- aiheen ja vapun vieton yhteydessä, noituus ja taikauskokin voidaan eräisiin kansantapoihin liittyvinä nähdä requiem-teeman heijastuksina.

Introitus I

Antonin Dvorak, Requiem op 89.  Decca 421810-2 Hostias

DvorakTsekki Antonin Dvorak ei tiettävästi ole säveltänyt mitään vappumusiikkia, vaikka säveltäjän kauniit Slaavilaiset tanssit sellaiseen yhteyteen sopisivatkin.

Introituksen musiikki kunnioittaa Dvorakia, jonka kuolinpäivä oli 01.05.1904. Dvorak lienee ainoa suuri säveltäjä, jonka kuolema sattuu juuri vappuun.

Dvorak oli monivivahteinen persoonallisuus, jossa sekoittuvat patriarkaalinen hahmo, hurskaus ja joskus naiiviudeksikin leimattu lapsenomaisuus. Ajoittain Dvorak tiettävästi kierteli Prahan rautatieasemalla keräten vetureiden sarjanumeroita.

Birminghamissa kantaesitetty Requiem on mestariteos. Tässä yhteydessä voisi soittaa mitä osaa hyvänsä, mutta valitsin osan Hostias. Se on ihmisäänen juhlaa. Solistit saavat tasaveroisen aseman vuoronperään orkesterin vain säestäessä taustalla. Ja sitten yksi pyhän hartauden tiivistymä. Säestyksetön mieskuoro rukoilee ”Fac eas, Domine, de morte transire ad vitam”, anna heidän päästä kuolemasta elämään. Osan lopussa puhkeaa riemullinen ylistys, sopraanot saavat etusijan ja koko orkesteri liittyy mukaan ylistykseen ”Quam olim Abrahae promisisti et semini eius”. Kuolema on voitettu, riemu on perusteltu Jumalan muinoin antamiin lupauksiin.

Dvorakin orkesterilla on aivan oma sointinsa. Requieminkin orkestroinnissa voi helposti löytää samat sävyt kuin kahdeksannen sinfonian tanssillisissa teemoissa tai yhdeksännen hitaan osan käsittämättömän kauneuden uudessa maailmassa.

Kuuntele!
Kuuntele!

Monikerroksinen Dvorakin musiikki on aivan sopiva aloitus monikerroksiselle vapulle.

Introitus II

Karl Jenkins, Requiem EMI 2435579662 2. Osa The snow of yesterday

Vappu on myös luonnon heräämisen ja muuttumisen suuri taitekohta. Katseet suuntautuvat yhtaikaa taakse, menneen talven lumiin, joista rippeitä on vielä jäljellä, ja eteenpäin kesän lämpöön ja vehreyteen.

Karl_Jenkins_RequiemBritti Karl Jenkins sävelsi Requiemin, jonka teksteissä on täysin vapun henki. Latinalaisen tekstin lomaan hän kytki japanilaisia haikurunoja, tässä valinnassa hän on ensimmäinen ja ainoa tähän mennessä. Runojen pääteemoina ovat luonto, sen kauneus mutta samalla sen hauraus, kaiken katoavaisuus. ”The Snow of Yesterday” kiteyttää näkymän muutamaan sanaan:

”The snow of yesterday
that fell like cherry blossoms
is water once again.”

Ja lopussa In Paradisum -osaan kytkettynä ”Farewell”:

”Farewell,
I pass as all things do
like dew on the grass.”

Jenkinsin musiikki on valoisaa, japanilaisin lisävärein. Harput helisevät, kauniit teemat vievät teosta eteenpäin. Requiem, sekö synkkää kuoleman ja tuskan pyörteissä kieriskelyä!

Requiem on monelle muullekin yhtä hyvin elämän kuin kuolemankin sävelittämistä.

Sir Philip Ledger otsikoi sielunmessunsa sanoilla ”A thanksgiving for life”. Se on valoisa mutta lähtökohtaansa sielunmessuun, kunnioittavasti asennoituva. Thomas Trahernen runot antavat teokselle positiivisen pohjan. Trahernen ”Final journey of the soul” tekee taivasmatkasta suorastaan riehakkaan riemukulun. Sekin olisi sopivaa vappumusiikkia (Regent Regcd 305). Lue lisää

Dies irae internationale

Hans Eisler, Lenin Requiem, Berlin Classics 0090582 BC,
Dimitri Kabalevski, Lenin Requiem, Sinfonia 3 CPO 999833-2

Vappu on suuri työväestön juhla. Teollistumisen myötä syntynyt uusi yhteiskuntaluokka alkoi nousta ”sortajia” vastaan. Uuden aseman ja oikeudenmukaisuuden vaatimukset synnyttivät vallankumousliikkeen. Sen johtajista tuli myyttisiä sankarihahmoja, joille omistettiin myös musiikkia.

Leniniä on muistettu kahdella requiem-teoksella. Ensimmäinen sisältyy Dimitri Kabalevskin kolmanteen sinfoniaan vuodelta 1933. Sinfonian toiseen osaan on laatinut Leniniä ylistävät sanat Le Danilevich.

1917Vaikka osan esitystermi on ”Marcia funebre”, se on täynnä elämää ja aktiivista toimintaa. Taistelu johtaa sankarilliseen voittoon. Kabalevskilla on myös toinen teos Requiem-nimellä. Se on kirjoitettu orkesterille, kuorolle ja solisteille ja omistettu ”Suurelle isänmaalliselle sodalle”.

Kuuntele!
Kuuntele!

Hans Eislerin requiem on avoimen poliittinen vailla mitään uskonnollista kytkentää. Lenin on tekstin mukaan suuri edelläkävijä, johtaja ja opettaja. Brechtin teksti painottaa Leninin kuoleman yllättävyyttä ja ”mahdottomuutta”. Kuolemaan on lähes mahdoton uskoa. Kuolemasta kuullut työmies lähtee varmistamaan asiaa näkemällä ruumiin. Arkun äärelle tullut työmies huudahtaa: ”Riistäjät tulevat”. Lenin ei liikahdakaan. Kuolema on todistettu. Requiemiin kytkeytyvät paatos ja naiivi uskollisuus opettajalle, sankarille.

Dies irae alla marcia funebre

Elis Pehkonen, Russian Requiem.Corinium CMCD 001.
Artyomov, Requiem CDBMR 011129, Offertorium
”O’ thou, who with profoynd wisdom…” BMR 905060 A/B 
Nikolai II perheen muistoliturgia Moskovassa

Vallankumoukset ja kansannousut vaativat tavallisesti verta ja uhreja, syyllisiä ja syyttäjiä, väkivaltaa sen kaikissa muodoissa. Näistä on kysymys seuraavissa sielunmessuissa.

Pehkonen_Russian_Requiem_CMCD001Elis Pehkonen (s. 1942)  on syntynyt Englannissa, mutta hänen isänsä oli joutunut  pakenemaan Karjalasta 1930-luvulla. ”Russian Requiem” lähtee Venäjän vallankumouksen uhreista, mutta sen pääpaino on sovitus Jeesuksessa Kristuksessa. Lue lisää

Tekstistä löytyy otteita Boris Pasternakin romaanista Tohtori Zivago, mutta myös muutama ote V.I. Leninin kootuista teoksista:

”Eläköön vallankumous…  me tuhoamme rakentaaksemme parempaa.”

Väkivallan perusteluissa kaikuvat termit ”kuona”, ”parasiitit”, ”täit”. Vastustaja riisutaan ihmisyydestä ja arvoista. Tappakaa. Väkivaltaa kuvataan voimallisesti jopa Danten tekstein ”Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää”.

Onko requiem tässä uskonnollinen vai poliittinen? Kumpikin aspekti toteutuu. Latinalaisen requiemtekstin sirpaleet viittaavat Kristus-kuvien tapaan tuonpuoleiseen sovitukseen, poliittisten väkivallantekojen tuomio on selvä.

Mutta sovitus tulee kärsimyksen kautta. Pasternakin runo ”Getsemane” tuo tekstiin Jeesuksen ”joka hikoilee verta ja rukoilee, että tämä kuoleman malja otettaisiin häneltä pois”.

Tämä Requiem ei ole laajemmin tunnettu mutta sen musiikki ja teksti sulkevat sisäänsä ongelmia, joissa risteytyvät ihmisen uskonnolliset, poliittiset ja ideologiset intohimot.

Vyasheslav Artyomov (s. 1940) käyttää sielunmessussaan  puhdasta latinalaista tekstiä. Sen sanoma on kuitenkin jo omistuksessa ”Kauan kärsineen Venäjän marttyyreille”. Sanoman kiteytys on Offertorium, ortodoksinen kirkkolaulu latinalaisin sanoin, ja kaiken yllä vihlova ja läpitunkeva vainoteema (Stalin?). Lue lisää

17.07. 1998 pidettiin venäläisissä kirkoissa muistojumalanpalvelus keisari Nikolai II perheen murhan 80-vuotispäivänä. Liturgia sisältää ortodoksisen vainajien muistopalveluksen pääosat sovitettuna tsaarin perheeseen, jokainen perheenjäsen mainitaan nimeltä. Teksti ei ole poliittinen, se ei syytä, mutta korottaa uhrit lähes pyhien asemaan. Tähtäyspiste vallankumouksen suuntaan on rivien välissä ja liturgian ajankohdassa.

Offertorium – noitasapatti

Berlioz, Fantastinen sinfonia Op 14 CBS  SPR 21. Finaali
Mussorgsky, Yö autiolla vuorella

Dies irae -teeman alkuperää ei tarkasti tunneta, mutta sielunmessusta se on irtautunut usein ja liittynyt aivan toisenlaisiin yhteyksiin. Ehkä tunnetuin ja järisyttävin on Berlioz’n Fantastisen sinfonian tapa kytkeä teema säveltäjän hourekuviin, huumeharhoihin ja noitasapattiin. Mestarillinen orkesterointi tekee sinfonian finaalista tunteiden ja pelkojen myrskyn jossa kauhut seuraavat toistaan. Osaa on pohjustettu edellisen osan ”kululla mestauslavalle”. Lue lisää

613brWtNL7L._SY300_Vappu on perinteisesti ollut myös erilaisten taikojen ja uskomusten lähde. Näyt Kyöpelinvuorelle kokoontuneista noidista saavat hyytävän kuvauksen paitsi Berlioz’lla niin myös venäläisellä Mussorgskylla. Berlioz ei antanut lopussakaan armoa, venäläinen mestari antaa teoksensa päättyä kirkkaaseen auringonnousuun kirkonkellojen soidessa vapauttavaa rauhaa.

Lux aeterna

Artyomov, Requiem, Sanctus

Kustaa Vilkuna kertoo Vuotuisessa ajantiedossaan Kyrönjokivarressa esiintyneestä tavasta ”kellotella” vappuaamuna. Itsekin olen osallistunut lapsena kyseiseen perinteeseen, joka siis ulottuu Kyronjoki-varresta ainakin Laihiajoen rannoille. Pienet kellot sidottiin vyötärölle ja niitä kilkutellen lähdettiin naapureiden ikkunoiden alle. Vanhan uskomuksen mukaan riitti toi onnea tulevana kesänä maidon saannille karjasta. Riitti oli tärkeä, taloissa oli usein monia (lehmän)kelloja joissa oli hyvin erilainen ääni, kovasta kalinasta kirkkaan heleään kilinään. Perheessämme arvokkain oli leveä matala kello joka kuului jälkimmäiseen kategoriaan.

Artyomovin Requiemin Sanctus sisältää erikoislaatuisen kellojen crescendon. Muutamasta hennosta pikkukellon äänestä paisuu vähitellen huumaava kellojen pauhu. Ensin värisee vain ruoho, sitten järkkyvät taivaat kellojen huumaavassa soitossa. Elämä voittaa. Olkoon tämä vappurequiemin onnellinen finaali.

artyomov

Requiem for kong Carl Johan

Ruotsin kuningashuone oli myllerryksessä 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.

Ruotsin kuningas Kustaa III joutui murhayrityksen kohteeksi Tukholman Oopperan naamiaisissa maaliskuussa 1792. Kapteeni Jacob Johan Anckarstömin laukaus oli kuolettava, niin että kuningas menehtyi kahden viikon kuluttua.

GRH+samling+porträtt+1690+Gustav+IV+Adolf+1778-1837+av+Per+Krafft+d.ä.+Foto+Hans+Thorwid+Nationalmuseum.+500+bred
Kustaa IV Adolf (1778–1837), Per Krafft vanhemman maalauksessa. Kuvalähde: www.kungahuset.se

Kruununperillinen Kustaa IV oli 13-vuotias – ja alaikäinen, joten maan sijaishallitsijaksi tuli kuolleen kuninkaan veli, Kaarle-herttua. Kustaa IV hallitsi Ruotsia vuodesta (epävirallisesti) 1792 ja täysi-ikäisenä vuodesta 1796 vuoteen 1809.

Uusi kuningas joutui kokemaan Euroopan sotien myllerryksen ja viimeisinä hallitusvuosinaan luovuttamaan maansa toisen puoliskon Suomen Venäjälle ns. Suomen sodassa. Aselepo solmittiin Ruotsin ja Venäjän kesken Olkijoella marraskuussa 1808.

Rauhansopimus 1809

Suomen sota oli katastrofi valtakunnalle. Kuninkaanvastaiset salaliittolaiset pidättivät hallitsijan ja vangitsivat myös perheen. Väliaikaisen hallituksen johtoon tuli Kaarle-herttua, kuninkaana Kaarle XIII. Valtiopäivät eväsivät kruununperimisoikeudet Kustaa IV:n jälkeläisiltäkin. Kustaa IV joutui perheineen maanpakoon ja kuoli St. Gallenissa Sveitsissä 1837.

Säätyvaltiopäivät Örebrossa

Ruotsin kuninkaaksi tuli Kustaa IV:n jälkeen Kaarle-herttua. Hallitsijana hän oli Kaarle XIII, jolla ei ollut perillisiä. Tämän lisäksi kuningas oli halvaantunut ja seniili. Maalle piti saada kruununperillinen. Säätyvaltiopäivät – siis aatelisto , papisto , porvaristo ja talonpojat – kutsuttiin koolle 7000 asukkaan kaupunkiin Örebrohon heinäkuussa 1810.

Örebro_rådhus
Örebron raatihuone on rakennettu vuonna 1662. Porvarisääty kokoontui siellä säätyvaltiopäivillä 1810. Kuvalähde: Wikipedia.

Miksi pikkukaupunkiin? Syynä olivat maan sisäiset levottomuudet ja Venäjän läsnäolo Ahvenanmaalla Suomen sodan jälkeen.

Eräs aikalainen kuvaa Örebrota: ”Örebro oli lähinnä suuri kylä, jonka mutkaisilla ja mäkisillä kujilla porsaat ja kanat juoksentelivat.” Svean henkikaarti ja pari valmiustilassa olevaa rykmenttiä vartioivat valtiopäivien rauhaa. Tukholmassa asuvat ulkomaiden lähettiläät eivät saaneet oleskella peninkulmaa lähempänä Örebrota.

Kruununprinssiehdokkaista käytiin kovaa lobbausta nykyajan tyyliin. Keski-Eurooppaan saapui vuoden 1810 alussa jatkuvana virtana ruotsalaisia kuriireja ja valtuuskuntia. Yksi pääehdokkaista, Tanskan prinssi Karl August, jonka kuningas Kaarle oli adoptoinut pojakseen ja kruununperijäksi, kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen toukokuussa 1810. Huhuttiin, että prinssi oli myrkytetty.

Yksi monista kuriireista oli 29-vuotias luutnantti Carl Otto Mörner. Hän tutustui sukulaisensa eversti Mörnerin kautta Ponte Corvon ruhtinaaseen Jean-Baptiste Bernadotteen, jonka hän tapasi kesäkuussa 1810. Bernadotte suostui lyhyen harkinnan jälkeen Ruotsin perintöprinssiehdokkaaksi. Hän sai Napoleoninkin myöntymään tähän.

Örebron valtiopäiville ehdokkuus oli jymy-yllätys. Bernadotten puolesta tehtiin taitavaa ja uudenaikaista kampanjaa. Lopulta elokuun 21. päivänä säädyt valitsivat yksimielisesti ja ”myrskyisän riemukkaasti” Bernadotten Ruotsin kruununperilliseksi. Hänestä toivottiin Ruotsin pelastajaa myrskyävässä Euroopassa.

Valtiopäivämeno oli riehakasta – eteenkin vaalin jälkeen. Aikalainen toteaa: ”Sitten syötiin ja juotiin yli kaiken tarpeen ja kohtuuden.” Arkkipiispan väitetään sanoneen maljapuheensa päätökseksi: ”Skool uudelle pelastajal-lemme – hik – vanhaa unohtamatta!”

Valtuuskunta lähetettiin viemään iloista uutista Bernadottelle Pariisiin.

Bernadotte Ruotsin ja Ruotsi-Norjan kuninkaana

Kaarle XIV Juhana (1763–1844) Fredric Westinin maalaamassa muotokuvassa. Kuvalähde: Wikipedia.

Lokakuussa 1810 Jean-Baptiste Bernadotte aloitti matkan Tukholmaan, jonne hän saapui marraskuun alussa. Jeanista tuli virallisesti Ruotsin kruununprinssi. Jo maaliskuussa 1811 kuningas Kaarle XIII:n oli pakko heikkouden ja sekavuuden takia vetäytyä syrjään. Hallitusvastuu tuli Bernadottelle. Ruotsi ja Tanska-Norja olivat perin luterilaisia maita. Uskonnon vaihtaminen oli kielletty. Tämä ei tuottanut ongelmaa Bernadottelle. Vaimo Désirée ja poika Oskar jäivät toistaiseksi Ranskaan. Bernadotte, siis tuleva kuningas Kaarle XIV Juhana, ei puhunut eikä oppinut ruotsia, joten hovin asiat toimitettiin ranskankielellä.

Bernadotten aikana Tanska luovutti Ruotsille Norjan 1814. Ruotsi-Norja -valtioliitto syntyi 1815. Se kesti Norjan itsenäisyyteen asti 1904. Vanha kuningas Kaarle XIII kuoli 1818 . ”Napoleonin Marsalkka, Ponte Corvon ruhtinas” Jean-Baptiste Bernadotte oli nyt virallisesti Ruotsi-Norjan kuningas Kaarle XIV Juhana

Friedrich August Reissiger Saksasta Norjaan

Pohjoismaihin kutsuttiin 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alkupuolella säveltäjiä ja muusikoita eteenkin Keski-Euroopasta. Kuuluisimpia heistä olivat Joseph Martin Kraus Kustaa III:n ja Georg Joseph Vogler Kustaa III:n ja Kustaa IV:n aikana. Kraus oli luterilainen ja Vogler taas katolilainen. Ruotsissa oli tuohon aikaan hyvin vähän katolilaisia mutta ”Isä” Vogler sai palvella heitä myöskin Norjassa

Saksalainen, luterilainen säveltäjä F. A. Reissiger saapui Norjan pääkaupunkiin Kristianianiin (Oslo) 1841 kaupungin teatterin orkesterin sekä kuoron johtajaksi. Vanhempi veli, Dresdenin hovikapellimestari oli suositellut häntä tähän toimeen.

Kaarle XIV Juhana oli antanut perustaa Kristianiassa asuville katolilaisille oman seurakunnan 1843. Katolilaisia oli vain satakunta. Reissigerilla oli urkurin sivutoimi kirkossa, jossa he saivat kokoontua.

81-vuotias Kaarle Juhana oli sairaana muutaman kuukauden ja kuoli maaliskuussa 1844. Säveltäjä Reissiger, katolisen seurakunnan luterilainen urkuri oli hyvin tietoinen kuninkaan sairaudesta. Hän kirjoitti kuninkaan muistolle requiemin Requiem for kong Carl Johan joka esitettiin Kristianiassa jo maaliskuun 30. päivänä. Säveltäjä ei ollut koskaan tavannut kuningasta, mutta hän aikoi omistaa teoksen kuningattarelle, joka oli innokas katolilainen. Jostain syystä tämä ei onnistunut. Uusi kuningas Oskar palkitsi kuitenkin Reissigerin briljantein koristetulla rintaneulalla.

Vuonna 1850 Reissiger siirtyi uuteen toimeen Haldeniin. Ennen sitä requiem esitettiin kerran vielä Kristianiassa. Haldenissa teos esitettiin 1867. Tämän jälkeen partituuri katosi jäljettömiin kunnes kopio löytyi yllättäen Göteborgista 1970-luvulla – peräti noin 100 vuotta Haldenin esityksen jälkeen. Reissigerin teos oli pelastunut jälkipolville!

Requiem for Kong Carl JohanKopion muokkasi esityskuntoon Stefan Kammler. Hän johti requiemin ensiesityksen Oslossa 2010 (entisessä Kristianiassa). Ei ole tietoa, onko requiemia esitetty Tukholmassa tämän jälkeen.

Teos on kirjoitettu varhaisromantiikan hengessä orkesterille, kuorolle ja solisteille. Esiintyjinä olivat Oslossa neljä solistia, Oratoriokoret Cæciliaforeningen, Oslofjord Kammerfilharmoni ja kapellimestarina Kammler. Requiemin kestoaika CD:llä on n. 40 minuuttia. CD:n numero on GMP 1224.

Caecilia Society Chorus and Oslofjord Chamber Philarmonic. Steffen Kammler, director. Live recording at Frogner Church in Oslo, 7 November.

Seuraava norjalainen säveltäjä, joka kirjoitti katolisen messun, requiemin, oli Reissigerin jälkeen Sigurd Islandsmoen (1881–1964). Hän sävelsi requiemin vuosina 1935–1936 satakymmenen vuotta Reissigerin teoksen jälkeen. Tämä genre ei le kiinnostanut Norjan luterilaisia säveltäjiä, ymmärrettävistä syistä.

Lähteet

Herman Lindqvist (2005): Napoleon
Herman Lindqvist (2011): Ensimmäinen Bernadotte
CD GMP 1224. Booklet.

Süssmayr ja Eybler – vain Mozartin alaviitteitä?

Kaikki länsimaista musiikkia vähänkin tuntevat tietävät kuka on Bach, Haydn, Mozart, Brahms, Beethoven tai Sibelius. He ovat musiikin jättiläisiä, joiden asema tuskin koskaan tulee uhatuksi tulevaisuudessakaan.

Suosioon pääsy on kuitenkin oikullista. Tänään tunnetaan jo melko laajasti nimet Jan Dismas Zelenka ja Marc-Antoine Charpentier, mutta vielä pari vuosikymmentä sitten he olivat melkein tuntemattomia, vaikka olivat eläneet ja kuolleet jo 1600–1700-luvuilla. Molemmat olivat suuria mestareita, jotka kuitenkin omana aikanaan jäivät toisten varjoon: Zelenka J. A. Hassen ja Charpentier Jean Baptiste Lullyn voimakkaiden hahmojen pimentämiksi. Kyse oli hovin ja muiden sponsoreiden suosiosta tai sen puutteesta.

Vasta omana aikanamme mestarit ovat saaneet ansaitsemansa arvostuksen.

Sitten on vielä ryhmä säveltäjiä, jotka kyllä tunnemme, mutta ei niinkään heidän musiikistaan vaan kytkeytymisestään johonkin suurempaan, hyvin tunnettuun hahmoon tai teokseen. Itävaltalaiset Frans Xaver Süssmayr (1766–1803) ja Joseph Eybler (1765–1846) ovat saavuttaneet ”kuolemattomuuden” tultuaan liitetyksi Mozartin Requiemin synty- ja täydennysvaiheisiin. Mutta aivan aiheellisesti voidaan kysyä, onko tämä tulkinta kuitenkin halventavaa vähättelyä, olisiko heillä kuitenkin myös omia ansioita, joilla jäisi musiikin historiaan.

Tässä anonyymin taiteilijan teoksessa Süssmayr kumartuu Mozartin kuolinvuoteen ääreen. Kuvalähde: Mozart’s Portraits

Süssmayrin vaikea elämä

Frans Xaver Süssmayr syntyi Schwanenstadtissa 1766. Äiti kuoli varhain ja Frans jäi alkoholisoituneen isänsä hoitoon. Varsinainen holhooja lienee ollut sisar, mutta isä oli kuoromestari joka antoi pojalle kuitenkin musiikillisen peruskoulutuksen.

Onnenpotku pojalle oli, kun hän pääsi läheisen benediktiiniluostarin musiikkikouluun. Siellä koulua johti Georg von Pasterwitz (1730–1803) jonka johdolla Süssmayr tutustui mm Gluckin oopperoihin. Pasterwitzilla oli läheiset suhteet Wienin musiikkipiireihin. Kun hän lähetti lahjakkaan pojan silloiseen musiikin metropoliin, mukana olivat suositukset, joiden avulla hän tutustui mm itseensä Salieriin ja myöhemmin myös Mozartiin. Työtehtävät liittyivät paikalliseen teatteriin. Süssmayrin teoksia ovat mm ”Mooses, pako Egyptistä” ja ”Der Spiegel von Arkadien”. ”Mooses” epäonnistui, mutta toisella teoksella oli jo hiukan menestystä.

Tuttavuus tai ystävyys Mozartin perheen kanssa oli lyhyt. Säilyneissä Mozartin kirjeissä Süssmayr esiintyy vasta vuonna 1790. Usein lainataan kirjettä, jossa Süssmayria kutsutaan ”idiootiksi”. On kuitenkin epäselvää millaisessa sävyssä arvio on kirjoitettu. Joka tapauksessa hän sai lopulta tehtäväkseen kesken jääneen Requiemin täydennyksen, ja se teki hänestä kuolemattoman.

Mutta myös Süssmayrilla itsellään on Requiem. Siinä on joitain muistumia Mozartista, joten se on syntynyt vuoden 1791 jälkeen. Tarkkaa aikaa ei voida määrittää. Musiikillisesti se on yllättävän valoisa ja kevyt. Se alkaa orkesterijohdannolla, joka tuo mieleen Gluckin Orfeus ja Euridice -oopperan pastoraaliset kohtaukset. Päätösosa on samoin puhdas orkesteriosuus. Sitä ennen on kaksi osaa, joissa Süssmayr tavoittaa requiemin vakavuuden Bachin kaltaisissa koraaleissa.

Teos on tulevaisuuden kannalta muuten vain vähän merkitsevä, mutta yhdessä suhteessa tärkeä – teksti on saksan kielellä. Süssmayr on ensimmäisiä, jotka sävelsivät latinasta käännettyjä tekstejä. Ne eivät olleet suoria käännöksiä vaan eräänlaisia parafraaseja klassisesta latinalaisesta tekstistä. Niiden julkiseen käyttöön tarvittiin itsensä paavin lupa.

Süssmayrin elämä päättyi vain pari vuotta Mozartia vanhempana. 1803 oli kohtalon vuosi. Tammikuun 26. päivänä kuoli säveltäjää jatkuvasti tukenut Georg Pasterwitz, toukokuussa menehtyi sisar Therese äitinsä tapaan tuberkuloosin murtamana. Sama sairaus johti 17.9.1803 Frans Xaverin kuolemaan. Ja jotenkin erikoislaatuista on myös se, että hänet haudattiin Wienin St. Marxin hautausmaan joukkohautaan. Mitään muistomerkkiä ei ole.

Eyblerin Requiem c molli – mestariteos

Vuosi 1803 oli merkittävä myös Eyblerille, mutta myönteisesti.

Joseph_von_Eybler
Joseph von Eybler (1765–1843) Kuvalähde: Wikipedia

Joseph Eybler oli syntynyt pikkukylässä lähellä Wieniä, ja pääsi pääkaupunkiin jo varhain. Hän oli Joseph Haydnin etäinen sukulainen, ja ”Papa Haydnin” kautta kulki suora tie kaupungin musiikkipiireihin. Varsinaiseksi opettajakseen hän sai kuuluisan Albrechtsbergerin, mutta yhteydet sukuun olivat myös kiinteät.

Tätä kautta syntyi myös ystävyys Mozartin perheen kanssa. Mozartin Eybleriin kohdistuva arvostus on saanut myös kirjallisen todistuksen, kun Mozart vuonna 1790 antoi Eyblerille suosituksen, jossa ylisti hänen monipuolisia taitojaan ja omistautumistaan musiikille.

Eybler sai vähitellen aseman myös keisarillisessa hovissa, ensin Salierin alaisena ja tämän kuoltua hänen seuraajanaan. Hyvästä maineesta kertoo myös keisarinna Maria Teresian requiem- tilaus 1803 keisari Leopold II:n muistomenoihin.

Requiem c molli on säilynyt, ja se perustuu klassiseen latinalaiseen tekstiin. Sen musiikki viittaa vielä taaksepäin opettaja Albrechtsbergeriin ja Mozartiin, mutta ennakoi voimakkaasti myös tulevaa. Suuri orkesteri ja solistien huomattava osuus antavat teokselle syvyyttä, joka puuttuu Süssmayrin kevyemmästä versiosta.

Dies irae on voimakkaasti ohjelmallinen. Katkeamaton loistavien teemojen sarja Liber scriptus -osasta lähtien aina Lacrimosaan vie musiikkia eteenpäin. Offertoriumissa marssimainen teema sanoille ”Sed signifer Sanctus Michael repraesentet eas in lucem sanctam” tuo väkevästi näyn, kuinka arkkienkeli johtaa joukkonsa kohti pyhää valoa. Päätöksen ”Cum sanctis tuis” on riemullinen visio siitä, kuinka elämä voittaa kuoleman. Sen lomassa kertautuu hillitympänä introituksen rukous ”Requiem aeternam dona eis, Domine”.

Tässä on todella mestariteos. Se on ajankohtaan nähden rohkea ja monipuolisesti ohjelmallinen. Se on antanut virikkeitä muillekin. Kun kuuntelee Franz von Suppén suurta sielunmessua, voi olla jokseenkin vakuuttunut, että hänkin on Eyblerin tuntenut. Niin saman tyyppisiä ovat painotukset varsinkin introituksessa.

Kuuntele!
Kuuntele!

Eybler sai tunnustusta jo eläessäänkin. 1835 hänet aateloitiin ja hän sai arvonimen Edler von Eybler. Kahta vuotta aiemmin hänen aktiivinen uransa oli kuitenkin katkennut. Johtaessaan Mozartin Requiemia 1833 Eybler sai vakavan halvauskohtauksen eikä koskaan täysin toipunut. Kuolema vapautti 13 vuotta varjoelämää viettäneen mestarin iäiseen valoon 1846.

Eyblerin musiikki jäi sittemmin lähes kokonaan syrjään, mutta tutustuminen hänen c molli-sielunmessuunsa osoittaa, kuinka valtava persoona on kyseessä. Voi olla että Frans Xavier Süssmayr on säilynyt tunnettuna vain Mozartin viime vaiheiden alaviitteenä mutta Requiemillaan Joseph Eybler ansaitsee myös oman kuolemattomuuden.

Levytyksiä

Frans Xavier Süssmayr, Requiem AVIE AV 0047,2004

Joseph Leopold Eybler, Requiem c molli CPO 999234-2

Kauneutta ja lämpöä – Virosta vai Yhdysvalloista?

Helen Tobias Duesbergin (1919–2010) Requiem ei ollut eräällä Tallinnan reissulla diskofiilin etsintälistalla. En tiennyt edes säveltäjän nimeä, puhumattakaan teoksista. Pienen musiikkiliikkeen hyllyssä se oli ja kotiin tultua soitettiin vain kerran. Uusinta tuli vasta paljon myöhemmin. Oliko tajunta tehnyt taas salaista prosessointia vai mitä, mutta nyt teos alkoi avautua aivan uudella tavalla.

Requiem alkaa orkesterijohdannolla, ”Intrada”. Se on hiukan mahtipontinen osa, joka ei oikeastaan johda sisään teokseen, se jää irralliseksi.

”Requiem aeternam” sitä vastoin tuo kirkkaan, keinuvan melodian, joka ehkä paremmin olisi sopinut avaukseksi. Tämä teema lienee peräisin virolaisesta kansanmusiikista, se on eräänlainen idée fixe ja toistuu vielä myöhemmissä osissa.

New York – Tallinna – Berliini – New York

Helen TobiasDuesberg
Helen Tobias-Duesberg 1919–2010. Kuva: Mati Nairismägi. Kuvalähde: Estonian Music Information Centre.

Helen Tobias syntyi New Yorkissa 1919, mutta tuli jo lapsena vanhempiensa kotimaahan, jossa eli myös maansa vaikeat poliittiset kriisit. 1937–1943 hän opiskeli Tallinnassa urkujen soittoa ja sävellystä. Vielä sodan aikana 1943 hän siirtyi Berliiniin, jossa hänen isänsä oli toiminut professorina jo vuosikymmeniä aiemmin. Helen näki ja koki Berliinin tuhoutumisen, ja kotimaan jäätyä Neuvostoliittoon hän emigroitui New Yorkiin.

Säveltäjän on täytynyt kokea noina vuosina dramaattisia ja syvälle ulottuvia tunteita, mutta Requiem ei niitä heijasta. Teoksessa on kyllä dramatiikkaakin, mutta hallitseva piirre on kauneus, toinen toistaan seuraavat melodiat. Alkuperäinen versio oli sävelletty orkesterille, solisteille ja naiskuorolle. Nyt levytetyssä versiossa kuoro onkin sekakuoro. Muutos on kuitenkin pinnallinen. Requiem on naisäänten juhlaa. Miehinen basso jyrähtää vain kerran, ”Confutatis maledictis”, tenoria tuskin huomaa. Alttosolistin ”Hostias” on varmasti koko teoksen huipentuma. Sitä voisi esittää aivan erillisenä kappaleenakin vaikka se messun sisällä luontevasti kytkeytyykin ”Offertorium”-jaksoon.

Kuulija jää kirkastuneeseen tilaan

”Agnus Dei” on toinen huipentuma. Siinä jo Introituksen esittelemä pääteema puhkeaa todelliseen loistoon. Tobias Duesbergin Requiem on perusluonteeltaan hyvin valoisa. ”Benedictus” (kaksi versiota, sopraanolle ja kuorolle), ”Agnus Dei” ja siihen kytketty lyhyt ”Lux aeterna” jättävät kuulijan kirkastuneeseen tilaan. Suppea esittely ei kerro, että teos olisi omistettu kenellekään tai millekään. Tuntuisi hiukan oudolta, että näin syvällinen ja kaunis teos olisi syntynyt muuten vain, ilman taustamotiivia.

Tobias Duesbergin saksalainen aviomies, William Duesberg, joutui pakenemaan maastaan arvosteltuaan Hitlerin politiikkaa. Maailmansodan päätyttyä hän tuli oikeuteen todistamaan eräistä natsien julmuuksista, mutta kuoli juuri ennen varsinaista oikeudenkäyntiä. Vakavia aiheita löytyisi säveltäjän taustasta, mutta jos hän niitä on ajatellut, ne eivät musiikissa kuulu.

Tai onko hän Gloria Brunin henkinen sukulainen – requiemin ei tule olla murehtimista, sen tulee antaa iloa ja toivoa paremmasta kärsimysten jälkeen?

Requiemin kaksi ensimmäistä esitystä johti Anrjeis Jansons, joka on myös viimeistellyt teoksen orkestroinnin. Jansonsin osuuden laajuutta ei kerrota.

Levytys

Helen TobiasDuesberg, Requiem NYLCC 006. 2003 New York

K626 – torso genren huipulla

Selailin suurta diskofiilin iltalukemistoa (Jpc, Classic Katalog 2007/2008). Pienin kirjasimin ladotussa luettelossa kiinnitin huomiota erään requiemin levytysten suureen määrään. K626 oli tarjolla 54 erilaisena tulkintana. Havainto sinänsä ei ollut yllättävä. Kansallista ja kansainvälistäkin konserttitarjontaa havainnoiva on voinut nähdä teoksen ylivertaisen suosion muihin nähden. Kyseessä on tietenkin Wolfgang Amadeus Mozartin Requiem.

Epätieteellinen tutkimus

Syvensin kuvaa kartoittamalla luettelosta muiden sielunmessujen tarjontaa. Ranking näyttää tällaiselta:

Mozart – 54
Brahms – 31
Verdi – 28
Fauré – 13
Berlioz – 7
Britten – 7
Duruflé – 7
Dvorák – 6

Mielenkiintoinen on Brahmsin Ein Deutsches Requiemin kakkostila. Muotonsa ja kielensä perusteella se kuuluisi oikeastaan aivan eri sarjaan, mutta motiivi lienee kuitenkin muihin rinnastettava.

Brahmsinkin sielunmessu on synnyttänyt alusta pitäen kiistoja. Intohimoinen wagneriaani ja teräväkielinen kriitikko George Bernhard Shaw rusikoi teosta leimaamalla sen haudankaivajan mentaliteetilla sävelletyksi. Kiistaa on käyty teoksen ”uskonnollisuudesta” tai sen puutteesta. Faktaksi kuitenkin jää, että teos tavoittaa laajan konserttiyleisön hyvinkin erilaisissa ympäristöissä. Levytysten määrä korreloi suosion kanssa.

Mozartin Requiem

Musiikin suosion selitykset ovat usein ”selityksiä”, mitään täysin objektiivista mittaria suosion syihin tuskin löytyy. Kysymyshän on yksilöiden kyvystä ja halusta vastaanottaa kohtaamaansa musiikillista ääni-informaatiota. Tästä näkökulmasta mitään ”oikeata” tai ”väärää” ei ole. Kun sanon haltioituvani Brucknerin 9. sinfonian pitkistä ja osin katkeilevista teemoista, olen ”oikeassa”, sanoopa kuka hyvänsä mitä tahansa.

Joitain yleisesti suosioon vaikuttavia tekijöitä voi kuitenkin yrittää soveltaa, kun yrittää ymmärtää Mozartin Requiemin asemaa levytetyimpien listan kärjessä.

von Walsegg-Stuppach
Salaperäinen kreivi (Kuvalähde: www.europeana.eu)

Requiemin taustalla on kiehtova tarina. Teoksen tilaa salaperäinen lähetti, joka ei esittäydy mutta tarjoaa runsaan etumaksun. Myöhemmin selviää, että tilaaja on vaimonsa menettänyt kreivi Franz von Walsegg zu Stuppach, jonka erikoisuutena on esittää toisten säveltämiä teoksia ominaan.

Mozart ei voinut heti ryhtyä työhön, Taikahuilu ja Titus painoivat päälle ja saivat etusijan. Kun Requiemin vuoro tuli, säveltäjä oli jo sairas. Kuoleman tullessa 5.12.1791 Requiem oli kesken Lacrimosan alkutahtien kohdilta.

Kertomuksen täydentää vielä neron hautajaisten vaatimattomuus, ei edes hautapaikka jäänyt tietoon muuten kuin hautausmaan tarkkuudella. Ja Salieri – oliko hän ystävä, kadehtija, myrkyttäjä?

Mutta eiväthän tällaiset taustalegendat riitä. Täytyy olla muutakin. Olisiko yksinkertaisin ja riittävä selitys pelkästään loistava musiikki? Tässäkin on kuitenkin ongelma. Onko Requiem riittävästi Mozartin luomus?

Remonttimiehet ja täydentäjät

Mozartin kuoltua leski Constanze oli pulassa. Säveltäjän varallisuudesta on hiukan ristiriitaisia tietoja, mutta melko varmaa on kuitenkin, että perheen taloudelle Requiemistä saatava palkkio oli tärkeä. Messu oli saatava valmiiksi.

Ensimmäinen täydennystyöhön kutsuttu oli Mozartinkin korkealle arvostama Joseph Leopold Eybler (1765–1846) .Hän otti tehtävän vastaan mutta luopui pian. Hänen vaikutustaan on ilmeisesti eniten Dies irae -jakson orkestroinnissa. Sitten pyyntö esitettiin useammallekin taholle, kunnes viimein vuoroon tuli Franz Xavier Süssmayr (1766–1803), Mozartin avustaja, joka myös viihtyi (liiankin) hyvin säveltäjän vaimon seurassa. Tosiasia on, että Requiemin ”eheyttäminen” kirjautui juuri Süssmayrin työn tulokseksi.

Requiemin K626 kantaesitys kuultiin Gottfried van Swietenin järjestämänä 2.1.1793 hyväntekeväisyyskonserttina Constanzelle ja perheelle. Vasta vuotta myöhemmin toteutui alkuperäisen tilaajan, von Wallseggin järjestämä esitys. Siitä, millaiseen partituuriin esitykset perustuivat, ei ole säilynyt tietoja.

Mikä on Mozartin autenttinen osuus, mitä tekivät täydentäjät? Tätä on selvitelty nykypäiviin saakka. Tavalliselle kuuntelijalle se oikea lienee Süssmayrin Mozart. Siihen on korvamme tottunut eikä muita ole paljon kuultukaan.

Britti C. R. F. Maunder on korjannut Süssmayrin työtä. Hän ”löysi” Lacrimosa-osaan uuden Amenen. Tulosta voi kuunnella levyltä (L`Oiseau Lyre 411712-1 LP, myös CD-versio).

”Remonttimiehiä” on enemmänkin, kuten loppuun liittämästäni levytysluettelosta näkyy.

Musiikin täydentämisestä

Onko yleensä mahdollista korjata tai täydentää toisen ihmisen, varsinkaan neron, luomistyön tuloksia?

Ehkä tunnetuin keskeneräinen on Franz Schubertin h-molli-sinfonia. Amerikkalainen levy-yhtiö Columbia sai 1927 idean täydennyttää se kokonaiseksi. Julistettiin kilpailu parhaasta täydennyksestä – mutta kilpailu jouduttiin peruuttamaan. Syynä siihen oli suuren yleisön rankka palaute. Kilpailu koettiin jonkinlaisena pyhäinhäpäisynä. Yhtiö muuttikin kilpailun ehtoja ja toivoi säveltäjiltä vain ”Schubert-henkistä” teosta. Sellaisena palkittiin ruotsalaisen Kurt Atterbergin 6. sinfonia.

Kuuntele!
Kuuntele!

Sinfonia sai lisänimen ”Dollarisinfonia”, palkintona kun oli muhkeat 10000 taalaa. Usein säveltäjä näkyy kuvissa myös yhdessä palkintorahoilla ostetun, komean ”dollarihymyn” kanssa.

Mozartin Requiemillä on nähtävästi samanlainen koskemattomuus kuin Schubertin sinfonialla: kanonisoitunutta muotoa ei saa muuttaa millään perusteella!

Mutta on toinenkin näkökulma. Brucknerin 9. sinfonia jäi myös kesken. Melkein 100 vuotta sitä esitettiin kolmiosaisena, kun finaali puuttui. Täydennyksenä toimi joskus säveltäjän laaja Te Deum, mutta useimmiten kolme osaa riitti. Nyt teos on täydennetty. Täydennys on myös onnistunut, sillä materiaalia osaan on löytynyt yllättävän paljon. Taustalla on outo, ilmeisesti dokumentoitu tapahtumasarja.

51aRqX3Mc4L
Levytys ja finaalin analyysi on saatavilla mm. Amazon.comin kautta.

Säveltäjän kuoltua hänen pöydällään lojui kasa partituurin lehtiä tuosta puuttuvasta finaalista. Yksi ja toinen nappasi pöydältä muistoksi sivun tai kaksi, ja niin sinfoniasta tuli keskeneräinen. Nikolaus Harnoncourt on onnistunut keräilemään näitä irtolehtiä ja koonnut niistä lähes ehyen finaalin. Näin tämä ”kuusta pudonnut kivi” (Harnoncourtin termi) on voitu esittää kokonaisena ilman suurempia protesteja.

Mozartin Requiemin perusteellisempaa restaurointia voidaan tuskin hyväksyä ilman että löytyy todella autenttisia todisteita siitä, millainen teos olisi, jos Mozart itse olisi sen lopullisesti saanut tehdä.

Maunderin ajatuskoe on tässä mielenkiintoinen. Hän on omassa versiossaan toteuttanut ideoita, joita Mozart oli käyttänyt sovittaessaan Händelin Messias-oratoriota esitettäväksi paroni van Swietenin kunniaksi 1789. Orkestrointi ja solistien osuudet ovat ”rohkeita”, jo eteenpäin viittaavia. Eikö myöhempi Requiem olisi kulkenut samoja linjoja?

Arvioita vaikeuttaa se, ettei Mozartkaan tiennyt tahtoiko tilaaja teoksen kirkolliseen vai konserttikäyttöön! Requiemin käytössä oltiin tuolloin eräänlaisella vedenjakajalla. Kirkollinen yhteys oli vielä kiinteä, mutta sävellysten muoto oli irtautunut sakraaleista kehyksistä. Tie konserttisaleihin oli avoin.

Levytyksiä

Mozart, Requiem, L’oiseau-Lyre 411712-1

Christopher Hogwoodin johtama ja C.R.F. Maunderin muokkaama versio.

Mozart Requiem Realisations KGS0002

Sisältää Süssmayrin laitoksen ja viisi uutta osatulkintaa

1. Maunder, Amen
2. Levin-Beyer, Sanctus
3. Duncan Druce, Benedictus
4. Levin, Cum sanctis tuis
5. Michael Finnissy, Lacrimosa

Mozart, Requiem EMI Classics 557847 2

Tämä on legendaarisen Sergiu Celibidachen tulkinta. Sen erikoisuus näkyy jo levykannessa, kun kestoksi ilmoitetaan 68.38. Kapellimestari, joka ei koskaan levyttänyt, toteutti ihannetta ”Hyvän musiikin ensimmäinen tunnus ovat hitaat tempot”.

Mozart, Requiem Decca 433688-2

Harvoin mainittu H. C. Robbins Landonin versio joka sisältää Eyblerin ja Süssmayrin täydennysten lisäksi F. J. Freystädtlerin muokkausta. Live-levytys Wienistä 5.12.1991 / Georg Solti (200 vuotta Mozartin kuolemasta -juhlakonsertti)

Mozart, Requiem DISCANTICA 238

Carl Czernyn laatima sovitus solisteille, kuorolle ja kahdelle pianolle.

Mozart, Requiem K617180

Rio de Janeiro -versio, Sigismund Neukommin tulkinta, jossa myös Neukommin konstruoima Libera me.

 

Joulurequiem

Requiem liitetään tavallisimmin joko pyhäinpäivän tai pääsiäisajan musiikkitarjontaan, onhan kyse kuoleman ja kärsimyksen virittämästä musiikista. Erityisesti joulunajan musiikissa requiem lienee aivan käyttämätön.

Mutta toisinkin voisi olla.

Tekstien tarkastelu osoittaa, että joululla ja requiemaiheella on yllättäviäkin yhteyksiä – molempiin suuntiin. Requiemteksti ja -teokset liittyvät jouluun, tai joulussa piilee requiemaihe.

Seuraavassa musiikkikollaasissa pyrin tuomaan esiin noita yhteyksiä. Levytyksiä on luonnollisesti enemmänkin, mutta tässä ovat ne tulkinnat, joita itse käytän.

Kooste on esitetty Helsingissä Requiem ry:n pikkujoulussa Villa Angelicassa 02.12.2008.

Ave Maria

(Szymon Kuran, Requiem, OMI 001.  Osa Oratio, Ave Maria puolan kielellä)

Szymon Kuran
Klikkaa ja kuuntele!

Puolasta jo lapsena Islantiin muuttanut Szymon Kuran sävelsi sielunmessun läheisen ystävänsä muistoksi.

Teos noudattaa klassista latinalaista tekstiä, mutta loppuun, Lux aeterna -osan eteen Kuran sijoitti katolisen ydinrukouksen Ave Marian. Rukous on varmasti Pater nosterin ohella eniten kristikunnassa käytetty. Requiemin osana se voi kuitenkin yllättää, varsinkin protestantin.

Terve Maria, armoitettu,
Herra sinun kanssasi. Siunattu olet sinä
kaikkien vaimojen joukossa ja siunattu olkoon
kohtusi hedelmä, Jeesus.
Pyhä Maria, Jumalan äiti,
rukoile meidän syntisten puolesta,
nyt ja kuolemamme hetkellä, Amen.

Rukouksen teksti on laajennus Luukkaan evankeliumin kertomasta enkeli-ilmestyksestä (Luuk 1:30–).

Rukouksen viime sanoista löytyy se yhteinen teema: ”ora pro nobis, nunc et in hora mortis nostrae” – rukoile puolestamme nyt ja kuolemamme hetkellä.

Marian puoltorukousta pyydetään vielä kuoleman portilla. Tässäkö lienee selitys sille että requiemin klassinen teksti ei tunne lainkaan Mariaa? Dies irae -sekvenssin ”Mariam qui absolvisti” tarkoittaa Maria Magdaleenaa, jonka Jeesus armahti.

Ave Maria on ikään kuin miniatyyrirequiem. Marialla on valtaa ja voimaa puolustaa syntistä ihmistä tuona kohtalokkaana hetkenä. Näin Kuranin Requiemin Oratio ei tuo messuun vierasta elementtiä, requiem ja Marian puoltorukous tähtäävät samaan päämäärään.

Gloria in excelsis Deo

(Nicholas Jackson, Requiem Naxos 8. 570959.  Osa Gloria)

Luukkaan evankeliumin toisessa luvussa, siinä ”oikeassa” jouluevankeliumissa, kerrotaan laajasti Jeesuksen syntymästä. Se sisältää enkeli-ilmestyksen, josta on jälleen noussut yksi koko kristikunnan avainrukouksista. Siitä on tullut myös jumalanpalveluksen pysyvä osa.

Taivaallinen sotajoukko ylisti Jumalaa:

Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha ihmisillä
joita hän rakastaa”. (Luuk 2:14)

Läntisessä muodossa tätä osaa ei otettu requiemin osaksi. Idässä (Panikhida ym.) sitä vastoin kolminaisuutta ja Jumalan kunniaa ylistettiin voimallisesti. Mitään sielunmessuun sopimatonta siinä on vaikea nähdä.

Jackson Requiem
Klikkaa ja kuuntele!

Britti Nicholas Jackson tarvitsi uuden sielunmessun. Kiireiden tai muiden syiden takia hän ei säveltänyt messua kokonaan. Hän vain täydensi aiemmin säveltämänsä messun uusilla osilla (Introitus, In Paradisum ja Libera me). Alkuperäistä messua hän ei karsinut, ja niin Gloria jäi requiemin osaksi. Jumalan ylistys ei liene myöskään särö sielunmessuun, Lutherin jouluvirsi ”Enkeli taivaan” ylistää Jumalan kunniaa ja hänen Poikansa tuloa ihmisten pelastajaksi. Niinhän sielunmessukin tekee, toisin sanoin.

Lacrimosa

(Zbigniew Preisner, Requiem, Erato 3984-24146-2. Osa Lacrimosa)

Historiallisesti katsoen vietämme nykyään tynkäjoulua. Vanhastaan jouluun on kuulunut neljä joulunpyhää: ensimmäinen Jeesuksen syntymän, toinen marttyyri Stefanuksen, kolmas apostoli Johanneksen ja neljäs Betlehemin ”viattomien lasten” muistoksi.

Neljännen päivän voimme kytkeä suoraan requiemin teemaan. Onhan jo valtava paradoksi että kaiken hyvän tuojan syntymän maksavat toiset viattomat kuolemallaan.

300px-Giotto_di_Bondone_008
Giotto di Bondone: Pyhät viattomat (1304–1306)

Matteuksen kertoma Herodeksen järjestämä joukkosurma on vaikeasti yhdistettävissä joulun ilosanomaan. Ongelmaa ei poista edes tapahtuman vähättely, pikkulapsia oli Betlehemin kokoisessa kylässä vain muutama. Eikö jo yksi viaton riitä!

Viattomien lasten päivän musiikiksi sopii luonnollisesti requiem kokonaisuudessaan. Mutta jos vain yksi otetaan, eikö se ole Lacrimosa?

Tätä osaa säveltäjät ovat tulkinneet hyvin eri tavoin. Mozartin tulkinta on tutuin. Se on lempeä, harmoninen ja harras. Se on saanut useita jäljittelijöitä. Berliozin ja Dvorakin tulkinnat ovat tulikiven katkuisia, maailmanlopun sävyttämiä purkauksia.

Puolalaisen Preisnerin ystävänsä Kieslowskin muistolle sävelletty Lacrimosa on toisenlainen. Sen voisi tulkita lapsensa menettäneen äidin tuskanhuudoksi. Se on hillitön, asteittain voimistuva, sydämen syvyydestä nouseva valitus. Se ei janoa kostoa, se huutaa vääryyttä ja kohtuuttomuutta.

Ruotsalainen Sven David Sandström pitää ihmiskunnan suurimpana syntinä lapsenmurhaa. Hänen suuri sielunmessunsa on sävelletty Holokaustin lapsiuhrien muistoksi. Siinä on samaa viiltävyyttä kuin Preisnerin tulkinnassa.

Beetlehemin lastenmurhaa on selitetty epähistorialliseksi legendaksi. Itkeviä äitejä on kuitenkin ollut riittävästi läpi historian, huutoja on kuulunut joka puolelta maailmaa, tänään itkevät Syyrian äidit Damaskoksessa, pakolaisleireillä, itku kuuluu ympäri median tavoittamaa maailmaa.

Paimenten jäähyväiset

(Hector Berlioz, L`Enfance du Christ Philips 6768002 LP)

Matteuksen evankeliumiin pohjautuvat neljännen joulupäivän tapahtumat huipentuvat siihen, että Joosef ja Maria pakenevat Egyptiin poikansa kanssa. Hector Berlioz sijoitti lähdön oratorioonsa ”Kristuksen lapsuus”. Säveltäjä toi turvapaikkaa hakevien lähtöhetkeen Luukkaan evankeliumin paimenet hyvästelemään lähtijät. Paimenet toivottivat kuorossaan lähtijöille hyvää matkaa, menestymistä uudessa ympäristössä ja – paluuta kotiin.

Berlioz
Klikkaa ja kuuntele!

Paimenten kuoron teema on aivan yksinkertainen, liikuttavan harras ja kaunis. Lieneekö rohkea orkestroija ja värikkäästä elämästään tunnettu säveltäjä jotenkin hävennyt luomustaan, kun hän keksi sävelmälle eräänlaisen peitetarinan. Sävelmä oli muka löytynyt sattumalta joidenkin vanhojen papereiden joukosta. Säveltäjä pelasti nuotit ja sijoitti teeman oratorioonsa. Voihan tämä olla pilakin mutta outo ja oudossa paikassa. Berlioz keksi ”tuntemattomalle säveltäjälle” nimenkin, hän oli Pierre Ducre!

Paimenten jäähyväiset on joka tapauksessa juuri se oratorion osa joka elää myös omaa elämäänsä. Sitä esitetään ja levytetäänkin myös omana kokonaisuutenaan, irrallaan alkuyhteydestään.

Pakolaisten oleskelu Egyptissä jäi lyhyeksi. Paimenten toiveen mukaisesti perhe palasi, ja paluumuuttajat asettuivat asumaan Nasaretiin, ”koska häntä piti kutsuttaman Nasaretilaiseksi”. Nasaretista tuli näin jotain hyvääkin.

Saavu Immanuel

(Joulun tähtihetkiä, Martti Talvela Finlandia 0927-04564-2, Saavu Immanuel)

Joulun teema löytyy myös aivan sielunmessun sisältä. Tuomas Celanolaisen muotoileman Dies iraen hiukan naiivi rukous ”Recordare” anoo:

Recordare, Jesu Pie
Quod sum causa tuae viae.
Ne me perdas illa die.

Rukoilija muistuttaa Jeesusta kuinka hän, kurja syntinen, on Jeesuksen maailmaan tulon syy. Siksi hän pyytää ettei tuhoutuisi tuomion päivänä. Näin joulu on koko pelastushistorian lähtökohta, josta näkyy jo pääsiäinenkin ja koko maailman päätös, kun tuomari istuu tuomitsemaan.

Joulun ilon juhlan runoudesta löytyy myös requiemin kärsimysteema. Suorastaan viiltävän kauniisti teema kuuluu Bachilta peräisin olevasta joululaulusta ”Saavu Immanuel”.

Talvela
Klikkaa ja kuuntele!

Kun mun jo maailman yhteys katkee,
ystävät jättävät, hylkäävät mun,
kun siteet hellätkin raukee ja ratkee
pakenen silloin suojaasi sun.

Ja tuskan tullen
sä lausut mullen
oon ystäväs ja tahdon auttaa sua.

Lux aeterna

(Cimarosa, Requiem, GB 2008-2, Lux aeterna)

Lux aeterna luceat eis, Domine
cum sanctis tuis in aeternum,
quia pius es.
Requiem aeternam dona eis, Domine
et lux perpetua luceat eis,
cum sanctis tuis in aeternum,
quia pius es.

Alussa tuli maailmaan valkeus, Jumalan luoma. Jouluna valo kiteytyi tähdeksi, joka johdatti itseään ”Maailman valoksi” kutsuneen pelastajan luo.

Requiemin päätösosissa loistaa taas valo, Lux aeterna, jossa valo loistaa tuonpuoleiseen kirkkauteen.

Requiemin ja joulun lujin yhdysside on usko ja toivo hyvän Jumalan valosta ja kirkkaudesta.

(Pentti Kauppi)

Diskofiilin unelma – operetin mestari yllättää kahdesti

Diskofiilin tavoitteena on luonnollisesti kerätä mahdollisimman laaja kokoelma haluamaltaan musiikin alueelta. Samalla ainakin jostain äänitteestä voi tulla kokemus, että nyt löytyi todellinen harvinaisuus! CD-kaudelta tällaisia löytynee harvemmin, sehän on aivan lähihistoriaa, jos historiaa ollenkaan. LP-levystössä tilanne on jo toinen.

Itselleni ensimmäinen todellinen harvinaisuus oli Francois Josef Gossecin (1734–1829) Missa pro Defunctis (1760), jonka ensilevytys löytyi vuosien hakuprosessin jälkeen Missourin Yliopiston tuottamana Amerikasta.

Mieltä kiihottava on erityisesti myös sellainen tallenne, jonka olemassaolosta ei etukäteen tiedä mitään, se vain tulee vastaan etsimättä ja pyytämättä. Näin löytyi Anatole Lepinin (s.1907) Requiem tallinnalaiselta kirpparilta. Odottelin läheisen musiikkiliikkeen avautumista, ja vietin aikaa tutkimalla kirpparin tarjontaa. Eräällä seinustalla lattialla oli pari isoa pahvilaatikkoa täynnä LP-levyjä. Uteliaisuus heräsi. Ja kas vain, levyn etukansi venäläisin tekstein, mutta erotin sanan Requiem, säveltäjän nimi oli muodossa A. Liepins. Requiem on sävelletty uruille, kuorolle ja patarummuille. Levytys on vuodelta 1981(Melodija). Varsinaista kuunteluhittiä ei teoksesta ole tullut. Teos on omistettu kaikille ”maansa vapauden, onnen ja ystävyyden puolesta taistelleille”. Hiukan kolkkoa ja teatraalista musiikkia. Mutta tämä levytys!

Löytämisen juhlaa

Franz_von_Suppe_portrait
Franz von Suppé (1819–1895). Kuvalähde: Wikipedia. Kuvaa klikkaamalla pääset wiki-artikkeliin.

Yllätys monella tasolla on Franz von Suppén (1819–1895) suuren sielunmessun (1855) levytysten löytöhistoria. Joskus 1980-luvun puolivälissä osui silmiini Gramophonen sivuilta lontoolaisen liikkeen ilmoitus. Michel G. Thomas tarjosi muun ohella von Suppén Requiemin levytystä. Pidin aluksi ilmoitusta virheellisenä. Voisiko operetin mestarilla olla myös tällainen kirkkomusiikkiteos? Olivatkohan rivit jotenkin ilmoituksessa sekoittuneet? En löytänyt teokselle muutakaan sopivaa tekijää joten lähetin tilauksen Lontooseen.

Ja von Suppén Requiem sieltä tuli, kaksois-LP, mutta ei sekään aivan tavallinen. Tukevat, kuvattomat valkoiset pahvikannet ja etusivulla vain perustekstit: säveltäjä, teos, esittäjät (VOCE 89). Sisältä löytyi kyllä kirjanen, jossa oli hyvä teosesittely mutta kieli huolimatonta, kapellimestarinkin nimi väärin, Vilem Tauksy (po. Tausky). Levytyksen synnystä ei mitään tietoa eikä vuosilukua. Lieneekö levytys piraatti?

You Tubessa on konserttitaltiointi Suppén Requiemista.

1989 Suppén mestariteos sitten levytetään CD-formaatissa (BNL 112774) ja mitä lukeekaan levykannessa: ”Prèmier enregistrement mondial du Requiem de Franz von Suppé”, eli maailman ensilevytys. Eivät tienneet tämän levytyksen julkaisijat LP-taltioinnista! Sen syntyaika selvisi sitten aikoinaan netistä. Sielläkin oli taas vain perustiedot, mutta levytysaika summittainen ”197?”. VOCE 89, olkoon piraatti tai mikä muu, se lienee kuitenkin ”Prèmier enregistrement mondiale”.

0761203784226
JPC:ssä voi kuunnella otteita teoksesta. Klikkaa kuvaa!

Franz von Suppé yllätti sitten vieläkin yhden kerran. Selasin brittiläisen postimyyntiliikkeen nettisivuja. Siellä Presto Classical tarjosi Franz von Suppén teosta Extremum Judicium jota nimitettiin esittelyssä ”Requiem-Oratorioksi”. Nopea nettitilaus toi postista kaksois-CD:n, joka osoittautui taas jättiyllätykseksi ainakin tilaajalle. Jo Requiemin syntyvuonna (1855) säveltäjä oli tehnyt sielunmessusta laajemman version. Hyvä ystävä Otto Johann Prechtler oli kirjoittanut requiem-osiin eräänlaisia johdantorunoja. Sanat ovat uudet mutta myötäilevät perinteisen requiem-tekstin osia. Nämä on sitten kytketty jo aiemmin sävellettyihin requiem-osiin, ja näin on muodostunut uusi kokonaisuus oratorion tapaan.

Teos tässä muodossa oli ollut yli sata vuotta kateissa, mutta nyt se oli löydetty Triestestä. Löytäjät organisoivat uuden esityksen ja levytyksen (CPO 777842-2, 2013). Uusi formaatti laajensi alkuperäisen teoksen kestoltaan lähes kaksinkertaiseksi (n 117 min.). Tämä muoto on uniikki.

Suomalaisilla on ollut mahdollisuus tutustua Franz von Suppén Requiemiin paremmin kuin monilla muilla. Vihdin (ex)kanttori Martti Kilpeläinen on esityttänyt teoksen Suomessa useita kertoja jo 1990-luvulla.

Kevyen musiikin säveltäjä yllättää

Messu on von Suppén ensimmäinen suurimuotoinen teos, orkesterointi vahvaa, useissa osissa orkesterijohdanto. Melodioita riittää jokaiseen osaan. Kevyen musiikin säveltäjän maineessa tunnettu säveltäjä on luonut teoksen, joka aiheensa mukaisesti on luonteeltaan vakava, mutta sitä keventää tuo melodioiden katkeamaton ketju. Agnus Dei -osassa, orkesterin välisoitossa, kuulija voi jo kokea sävyjä tulevasta operettimuusikosta.

Requiem-Oratorio alkaa juhlallisella preludilla, jossa urut ovat alkuperäiseen teokseen nähden uusi tekijä.

Prechtlerin runoilemat osat olivat alunperin saksan kielellä mutta partituurissa ne on käännetty latinaksi, joka ilmeisesti on tarkoitettu varsinaiseksi esityskieleksi. Musiikki poikkeaa uusissa osissa varhaisemmista siinä, että ne ovat resitatiivin tai arioson tyyppisiä, hyvin pelkistettyjä mutta syvällisiä tulkintoja. Koko solistikvartetti ja kuoro ovat mukana myös näissä osissa. Vaikka uusi versio on nimetty ”Extremum Iudicium” (Viimeinen tuomio), se ei varsinaisesti ole mitään kauhun maalailua. Teksti tuo riittävästi esiin lopunajallisen näkökulman.

Franz von Suppé on todella requiemdiskofiilin unelma. Suurta musiikkia ja kiehtovia levytyskiemuroita. Ei pääse pelkkä arki turruttamaan levyjen keräilijää.

Lue lisää diskofiilin requiemlähteistä!

(Pentti Kauppi)

Vankikarkuri ja pakolainen sävelsi requiemin

Siirtyminen yksiäänisistä messuista polyfonisiin ei tapahtunut jyrkkänä murroksena. Vielä 1600-luvulla oli tavallista käyttää sielunmessua niin, että osa oli vanhasta perinteestä suoraan lainattua ja vain osa säveltäjän uutta tuotantoa. Varhaisemmat lainaukset saattoivat olla jonkun toisen säveltäjän luomuksia.

Johann Rosenmüllerin (1619–1684) Requiem Missa et motetti pro Defunctis on tällainen ”hajautettu” eri aikoina syntyneiden musiikkikappaleiden yhdistelmä. Kappaleita ei ilmeisesti koskaan aiemmin ole esitetty juuri tällaisena kokoonpanona kuin nyt käsillä olevassa levytyksessä, mutta tuon ajan tapaan se kuitenkin olisi ollut mahdollista.

Teoksen osat ovat:

        1. Ad Dominum cum tribulater clamavi (Rosenmüllerin musiikki) Psalmeista 119 ja 120
        2. Introitus; Requiem aeternam (yksiääninen)
        3. Kyrie (R.)
        4. Graduale (y.)
        5. Sinfonia Ottava (R.) Kokonaan instrumentaaliosa
        6. Tractus; Absolve Domine (y.)
        7. Dies irae (R.)
        8. Offertorium; Domine Jesu Christe (y.)
        9. Miserere (R.) Psalmi 50
        10. Sanctus, Benedictus (y)
        11. Communio; Lux aeterna (y.)
        12. Domine ne in furore tuo (R.) Psalmi 6
        13. In Paradisum (y)

Rosenmüllerin itse säveltämistä osista painokkaimmat ovat Kyrie ja Dies irae. Kyrie on aikakauden kauneimpia, solistien ja orkesterin yhteissointi luovat todella syvällisen rukouksen kokemuksen. Musiikki nousee tekstistä. Orkesterissa huomio kiinnittyy säveltäjän ”omaan” soittimeen, pasuunaan, joka luo kirkkaiden äänien taustalle tummemman varjon.

Sinfonia ottava on requiemin alueella jokseenkin uutta. Tiedetään että kadonneessa Monteverdin Cosimo II:n hautajaisiin säveltämässä hautajaismusiikissa (1621) oli jo instrumentaaliosia, mutta yleistä se ei ollut.

Dies irae on laajuudessaan teoksen tärkein osa. Orkesteri saa siinä jo huomattavan merkityksen, mutta esim. Tuba mirum rakentuu ihmisäänen ja urkujen varaan, pasuuna jää vielä pois tuomiopäivän kuvauksesta.

On vahinko, ettei Rosenmüller säveltänyt koko requiemteosta, siitä olisi tullut yksi aikansa suurimpia ja kauneimpia. Nämäkin osat riittävät todistamaan säveltäjän nerokkuuden.

Vankilasta maanpakoon

220px-Johann+Rosenmller+rosen
Johann Rosenmüller (1617–1684). Kuvalähde Forum für Alte Musik.

Rosenmüllerin elämänvaiheet olivat osin kirjavat ja seikkailunomaiset.

Jo nuorena poikana hän oli päässyt apulaiseksi Leipzigin Tuomas-kouluun. 1651 hänestä oli tullut Nikolain kirkon urkuri. Häntä pidettiin suurena lahjakkuutena, jolle suunniteltiin jo Tuomas-kanttorin asemaa heti kun se vapautuisi.

Ajan moraalinormit aiheuttivat kuitenkin Rosenmüllerin uralle aivan uuden suunnan. 1655 hänet muutamien kuoropoikien kanssa paljastettiin homoseksuaaliksi. Seurauksena oli vuosien vankilatuomio.

Vankilasta säveltäjä kuitenkin onnistui pakenemaan, asui jonkin aikaa Hampurissa mutta siirtyi sieltä Italiaan, Venetsiaan. Venetsiassa Rosenmüller vietti yli 20 vuotta ja toimi mm pasuunan soittajana Pyhän Markuksen kirkossa. Venetsian vapaammassa ilmapiirissä avautuivat mahdollisuudet myös säveltämiseen. Rosenmüller yhdisti Saksassa jo oppimansa taidot taitavasti italialaiseen musiikkikulttuuriin.

Maine kiiri kotimaahan

Rosenmüllerin maine kantautui myös takaisin kotimaahan. Weimarin hovista lähetettiin Venetsiaan asiamies hankkimaan pakolaisen partituureja, ja 1673 saksalainen Johann Philip Krieger lähti Italiaan Rosenmüllerin oppilaaksi.

Vielä 1700-luvulla saksalaiset Teleman ja Matheson ylistivät Rosenmüllerin musiikkia. Jo Leipzigissa Heinrich Schütz oli ennustanut, että Rosenmüllerin nimi tulee pian niittämään mainetta ympäri Saksan. Profetia toteutui, vaikka se edellytti kiertotietä Italian kautta.

Elämänsä kaksi viimeistä vuotta Rosenmüller vietti kotimaassaan saatuaan 1682 kutsun Wolfenbüttelin hovin kapellimestariksi.

Levytys

Rosenmüller, Requiem SONY VIVARTE S2K 89470, 2001

(Pentti Kauppi)

Oopperasäveltäjän requiem toiselle oopperan mestarille

Requiem oli alunperin puhtaasti kirkollista musiikkia. Jo pitkään sen kehitys on luonut uria myös maallisen musiikin suuntaan. Lähin uusi viitekehys oli ooppera.

Requiemin ja oopperan tunnetuin kohtaaminen lienee Verdin Requiem, jossa tekstin uskonnollinen sanoma on puettu joidenkin mielestä liiankin maalliseen asuun. Esimerkkejä löytyy kuitenkin jo Verdin teosta vanhemmista sielunmessuista.

427px-Gaetano_Donizetti_1
Gaetano Donizetti (1797–1848). Kuvalähde: Wikipedia

Gaetano Donizetti (1797–1848) sävelsi 1835 suuren Requiemin samana vuonna kuolleen ystävänsä Vincenzo Bellinin muistoksi. Tämän Requiemin alkuhistoria on hyvin monipolvinen.

Kun tieto Bellinin kuolemasta tuli Napoliin, Donizetti olisi heti halunnut järjestää muistotilaisuuden. Sen ohjelmaksi hän olisi halunnut Peter Winterin sielunmessun. Winter ja hänen messunsa ovat tänään jokseenkin vähän tunnettuja. Winter mainitaan joskus Beethovenin yhdeksännen sinfonian yhteydessä: hän oli ensimmäinen sinfoniassa ihmisääntä käyttänyt säveltäjä. Kyseessä on hänen teoksensa Schlachtsymphonie vuodelta 1814. Tilanne kuitenkin muuttui, kun Donizettiltä itseltään tilattiin requiem Bellinin muistoksi.

Messu ei koskaan tullut valmiiksi, siitä puuttuvat osat Sanctus, Benedictus ja Agnus Dei, eikä sitä esitetty Donizettin elinaikana. Ensimmäinen esitys oli vasta 1870, jolloin partituuri julkaistiin ja teos esitettiin Bergamossa Santa Marian kirkossa. Toinen esitys oli harvinaislaatuisessa juhlassa, jossa säveltäjän ja hänen opettajansa Simon Mayrin maalliset jäännökset siirrettiin kotikaupungin multiin 1875.

Donizettin Requiem on sävelletty suurelle orkesterille, solisteille ja kuorolle. Säveltäjän oopperatausta kuuluu läpi koko teoksen, erityisesti Dies iraen osissa. Klassikkolevytys (Decca 425043-2, alkuper. 1980) sisältää nuoren Luciano Pavarottin häikäisevät tenorisoolot. Erityisesti Ingemisco-osan intohimoinen esitys saa kuulijan helposti kysymään, ollaanko oopperassa vai kirkossa. Todellisuudessa ollaan Veronan Arenalla! Muutkin solistit ovat huipulta (Cortez, Bruson, Washington) ja tekevät esityksestä klassikon.

Kuuntele!
Kuuntele!

Kirkollisen ja maallisen musiikin rajoja ei koskaan voida määritellä yksiselitteisesti. Donizettin muussakin musiikissa se tulee todistetuksi. Miserere (Psalmi 50) sisältää korvia hivelevän viulusoolon, sen jälkeinen sopraanon ”aaria” voisi taas olla oopperaa, ja näiden jälkeen seuraa hyvin kevyt tanssinomainen osuus.

Donizetti otti mallia ilmeisesti jo mainitulta oppi-isältään Simon Mayriltä (1763–1845). Hänkin sävelsi sielunmessun Grande Messa da Requiem (1815) joka sisältää useita soitinsooloja (sello, huilu, viulu). Messu on aikaansa nähden todella laaja (levytys 90 minuuttia) ja solistiosuudet voimakkaasti oopperaan suuntautuvia.

Donizettin Bellini-requiem ei jäänyt hänen ainoakseen. Myöhemmin syntyi vielä ainakin kolme, joista yhden hän omisti Niccolo Zingarellille (1752–1837). Zingarelli on merkittävä säveltäjä sielunmessun historiassa. Hän on itse säveltänyt peräti 30 requiemteosta, näistä viimeinen esitettiin hänen omissa hautajaisissaan 1837. Valitettavasti yhtään näistä messuista ei ole levytetty. Zingarellin muukin tuotanto on laaja: 70 sinfoniaa, 168 messua ja lukuisa määrä muita kirkkomusiikkiteoksia.

Ja vielä yksi omistus. Muita niin ahkerasti muistaneelle Donizettillekin on omistettu yksi requiem. Sen toteutti Nicola de Giesa (1819–1885) Donizettin kuoleman jälkeen.

Levytykset

Gaetano Donizetti, Requiem Decca 425043-2 CD ,1992
Gaetano Donizetti, Miserere , Hungaroton HCD 12147-2
Johann Simon Mayr, Grande Messa di Requiem , AGORA, AG 131.2

(Pentti Kauppi)

Messa concertata da requiem – italialaista loistoa Saksasta

Giovanni+Benedetto+Platti+Platti
Giovanni Benedetto Platti (n. 1700–1763). Kuvalähde: Last.fm

Giovanni Benedetto (Battista) Platti (n. 1700–1763) syntyi Padovan lähellä, muutti Venetsiaan ja emigroitui 1722 Würtzburgiin, Saksaan. Varhaisimmat vaikutteet ja opetuksen Platti sai kuuluisilta Gasparinilta, Albinonilta, Vivaldilta, Lottilta, Benedetto Marcellolta ja tämän veljeltä Alessandrolta.

Platti oli kiinnostunut erityisesti soitinmusiikista, mistä ovat osoituksena lukuisat sellosonaatit ja 28 sellokonserttoa. Cembalo ja tuohon aikaan uusi fortepiano saivat myös osuutensa.

Saksassa säveltäjän työnantajana oli prinssi-arkkipiispa Johann Philipp Franz von Schönbron. Varakkaan piispan hovi tarjosi ilmeisesti hyvät työolosuhteet, koska Plattin tuotanto paisui hyvin laajaksi. Soitinmusiikin lisäksi hän sävelsi useita huomattavia kirkkomusiikkiteoksia niin kuin useimmat hänen aikalaisistaankin. Teosluettelosta löytyy mm neljä messua, Stabat Mater ja Miserere.

Plattin kirkkomusiikin huippua edustaa kuitenkin Messa concertata da Requiem vuodelta 1754. Se on sävelletty todennäköisesti Plattin suojelijan, piispa von Schönbronin hautajaisiin.

Orkesterille, kuorolle ja solistikvartetille (STBB) sävelletty teos on kauneudessaan italialaista huippua. Melodiat seuraavat toistaan katkeamattomana virtana alun Introituksesta päätöksen Lux aeternaan saakka. Dies irae on typistetty, siinä on vain johdanto ja Tuba mirum sekä Lacrimosa.

Mutta tämä musiikki. Tuba mirumissa ei ole yhtään puhallinta (eikä koko teoksessa muutenkaan). Pelkkä ihmisääni, lähinnä bassot, saavat aikaan tarvittavan dramatiikan. Osan lopussa vielä urut (organum) luovat kauniin rytmillisen pohjan jousille. Lacrimosa alkaa hiljaa ja tunteikkaasti, Pie Jesu Domine on sopraanon laulamana liikuttava rukous Vapahtajalle. Sekvenssin Amen on teoksen mittaan nähden laaja fugamainen, ei komeileva mutta arvokas. Plattin aikoja myöhemmin requiem alkoi saada oopperamaisia piirteitä. Tässä teoksessa Benedictus viittaa jo tuohon suuntaan. Sopraanon laulama teema voisi olla aivan hyvin rakkauslaulu toisin sanoitettuna. Kuoron esittämät päätösosat Agnus Dei ja Lux aeterna antavat messulle arvokkaan päätöksen.

Levytyksiä tästä mestariteoksesta on vain yksi (PAN NRG 5027 LP, 1984), CD-versiota ei ole ilmaantunut. Tämä Sergio Simonovichin johtama tulkinta kyllä sen ansaitsisi. Solistien ja varsinkin poikakuoron äärimmäisen intoutunut esitys tuo mieleen Cimarosan Requiemin Cantores Minores -kuoron tulkinnan Helsingissä syksyllä 1970. Sama loistelias musisointi ja myös teosten samankaltaisuus. Kumpikin teos (Cimarosa on noin 30 vuotta nuorempi) edustaa italialaisen kirkkomusiikin huippua. Iloa, kauneutta, hartautta! Ja vielä yksi yhtäläisyys. Kumpikin on sävelletty Italian ulkopuolella: Platti sävelsi Saksassa, Cimarosa Venäjällä Pietarissa ”siirtotyöläisenä”.

(Pentti Kauppi)

Vihdin Verdi – Martti Kilpeläinen 70 vuotta

16.05.2013 me muut requiemhenkiset ja requiemeistä oman musiikkimme löytäneet kiitämme Martti Kilpeläistä ja kaikkia hänen toimintaansa osallistuneita korvaamattomasta työstä. Elämä jatkukoon myös tästä eteenpäin uusin innoituksin ja uusin elämyksin!

Doctor Verdianus Vihtiensis ludi causa

Jatkosodan ankeiden vuosien puolivälin tienoilla, 16.05.1943, näki Kilpeläisen perheessä päivänvalon poika, joka sai perusluterilaisen nimen Martti. Seuraavasta artikkelista ette voi lukea hänen elämänsä koko tarinaa, vaan lähestymme Martti Kilpeläistä hänen elämänkaarensa kolmesta pisteestä, jotka aivan ratkaisevasti ovat vaikuttaneet hänen  uransa muotoutumiseen. Ja varmuuden vuoksi – että aidossa totuudessa pysyisimme – lähtökohdaksi otetaan sanatarkasti Martin omat kuvaukset noista kohtalon hetkistä.

Seuraavien kappaleiden laajat lainaukset ovat peräisin Vihdin Verdin omista kirjoituksista.

Antal Dorati ja Verdin Requiem

”Mitä tekisit jos voittaisit päävoiton lotossa? Tähän kysymykseen minulla on ollut vastaus valmiina jo parikymmentä vuotta. Minä ostaisin käyttööni ammattilaisorkesterin ja hyvän kuoron ja johtaisin Verdin Requiemin”, kirjoittaa Martti Kilpeläinen ja jatkaa:

Syykin on selvä. Agricolan päivänä 1968 Sibelius-Akatemian suuri kuoro lauloi Verdin Requiemin Radion sinfoniakonsertissa Helsingin Kulttuuritalossa. Unkarilaissyntyinen, maailmankuulu kapellimestari Antal Dorati johti. Päivä oli samalla hänen 62-vuotispäivänsä, joten uskaltauduin pyytämään häneltä nimikirjoituksen omaan partituuriini.

Mukanaolo  esityksessä oli niin valtaisa musiikkikokemus, että sellaista en ollut ennen kokenut enkä todennäköisesti voi enää sellaista kokeakaan. Verdin verevä musiikki valloitti minut täysin. Olin kyllä aivan sattumalta ostanut teoksen pienoispartituurin Fazerilta jo syksyllä 1962.

Viikkoa ennen sotaväkeen lähtöä helmikuussa 1963  kuulin sitten teoksen ensikerran, enkä pystynyt kunnolla seuraamaan esitystä partituuristani.

Saint-Saëns löytyy Oulusta

1970-luvun puolivälissä käsiini osui oululaisessa musiikkiliikkeessä LP-levy, jonka kannessa oli teksti: SAINT-SAËNS REQUIEM MASS, World Premiere Recording. Kyseessä oli siis tuon sielunmessun ensilevytys. Ostin levyn ja ihastuin hienoon musiikkiin. Ihmettelin, miksi kukaan ei tunne teosta, eikä sitä koskaan kuule radiosta vaikka sinne toivomuksia olin lähettänyt. Lokakuussa 1993 käsiini osui sitten pariisilaisessa musiikkikaupassa teoksen pianopartituuri. Ostin sen ja ihmettelin yhä enemmän sen unohtamista.

Franz von Suppén Requiem kesken unien

Elokuun 21. päivänä 1991 asetuin konserttimatkalla Vilppulan Kolhossa sängylle odottamaan radion iltapäiväkonserttia. (Sen päivän suurin uutisaihe oli Gorbatshovin kohtalo Venäjällä). Ohjelmassa oli ilmoitettu olevan osia Franz von Suppén Sielunmessusta. Suppén tiesin originelliksi operettimusiikin säveltäjäksi. Requiem tuntui yllättävältä teostyypiltä.

Nukahdin ja heräsin, mutta onneksi kuulin teoksen lopusta muutaman minuutin ja kuulin myös, että ohjelman kappaleet oli valinnut Paavo Helistö. Mielenkiintoni oli herännyt ja soitin radioon ja sain Helistöltä levy-yhtiön nimen ja tilausnumeron. Soitin äänilevyliike Fugaan ja tilasin levyn, mutta levymerkki osoittautui niin harvinaiseksi etten ole saanut sitä vieläkään.

Aikani odoteltuani soitin taas Yleisradioon  toimittaja Outi Paanaselle ja ehdotin tätä teosharvinaisuutta Suuret tuntemattomat -ohjelmaan. Hän soittikin ohjelmassaan lähes tunnin tätä Requiemiä, jolloin sain lähes koko teoksen kasettinauhalle. Hän myös faksasi minulle levykotelon tekstin, josta sain tietoa kappaleen kovasta kohtalosta.

Innostus muuttuu toiminnaksi

Monella muullakin kuin Martilla on elämässään ns. suuria hetkiä. Kaikilla niillä on kokijalleen korvaamaton merkitys. Toiset saavat kuitenkin kokemansa innoituksen muuttumaan toiminnaksi, joka siirtää kokemusta myös muille. Martti kuuluu tällaisiin henkilöihin.

Nuo edellä kerrotut kolme ”suurta hetkeä” ovat Martille henkilökohtaisesti ikimuistettavia. Me muut olemme päässeet niistä osallisiksi konserteissa, joissa nuo teokset ovat tulleet korvin kuultaviksi. Martin ura erityisesti requiem-tulkkina on käsittämätön. Seitsemän eri teosta ja kaikkiaan ainakin 69 ainakin esitystä, joissa on kuultu joko teokset kokonaan tai osia niistä (Lue lisää!). Esityspaikkoina ovat olleet Vihdin oman kirkon lisäksi mm. Temppeliaukion kirkko Helsingissä ja Turun tuomiokirkko.

Requiem on musiikkigenre, joka on säilynyt koko länsimaisen musiikin historian ajan katkeamattomana teos- ja esitysvirtana. Koko musiikin alueesta se on toki kapea mutta sanomaltaan syvä ja kestävä.

Requiemeistä tunnetaan yleensä vain harvoja, Mozart, Fauré ja Verdi lienevät tunnetuimpia ja eniten esitettyjä, ei vain Suomessa vaan muuallakin.

Martti Kilpeläisen toiminta on laajentanut ratkaisevasti tuota aluetta. Erityisesti Suppén ja Saint-Saënsin  mestariteokset ovat hänen ansiostaan saaneet suomalaisen tulkinnan. Saint-Saënsin Requiemin yhteydessä on myöskin ehdottomasti mainittava tekstin suomentaminen. Erkki Pullisen laatima käännös latinasta suomeksi on antanut monelle mahdollisuuden kokea teksti ymmärrettävällä tavalla. Tämän voisi rinnastaa aivan luterilaisen reformaation herättämään henkeen.

Verdiä jokamiesluokassa

Verdin Requiem kuuluu tunnetuimpiin. Sen esittäminen vaatii normaalisti suuren kokoonpanon. Se ei taas Vihdin Verdiä haitannut. Hän teki teoksesta oman ”jokamiesluokan” sovituksen, ja niin se sopi myös Vihdin pikkukatedraaliin. Tuon tulkinnan kuullessani koin, että teos tuli tällaisena lähemmäs kuin tavallisessa suuressa tulkinnassa. Eivätkö Italiassakin kirkkojen tilat ole usein melko pienet, onko sielläkään aina ollut mahdollisuus suuriin kokoonpanoihin? Oliko se edes välttämättä säveltäjän tarkoitus? Teos on kuitenkin saanut useimmat esityksensä suurissa konserttisaleissa.

Näiden lukuisten sielunmessujen saattaminen esityskuntoon on vaatinut palavaa innostusta juuri tätä musiikin lajia kohtaan mutta myös kykyä innostaa muita ja päästä muiden kanssa yhteistyöhön. Niinpä esityksissä vilahtelee runsaasti muita nimiä kuten Matti Heroja. Tällaista toimintaa ei voi harjoittaa ilman laajaa verkottumista. Ja verkossa on myös keskus. Konserttiohjelmissa esiintyy usein myös nimi Tuula. Ehkä tärkeämpi kuin mikään muu. Tässäkö se lottovoitto?

(Pentti Kauppi)

 

Esteban Salas y Castro tuo requiemin uuden maailman porteille

Eurooppalaisten tunkeutuminen uuteen maailmaan alkoi, kun Christoffer Columbus ankkuroi laivansa Kuuban rannikolle vuonna 1492. Espanjalaisen asutuksen varsinainen leviäminen toteutui kuitenkin vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Uusia siirtokuntia perustettiin ripeästi, ja näin syntyi mm. nykyinen pääkaupunki Havanna. Myöhempien siirtolaisten mukana maahan muutti myös Kanarian saarilta kotoisin ollut Thomas de Salas y Castro. Hän avioitui Havannan seudulla syntyneen Petrona Momes de Ocan kanssa ja 1725 heille syntyi poika, joka sai nimekseen Esteban.

Esteban Salas y Castro (1725–1803) sai varhaisimman koulutuksensa Havannan San Carlos -seminaarissa, jonne hänet otettiin oppilaaksi 15-vuotiaana. Hän pääsi perehtymään kirkolliseen musiikkiin, filosofiaan ja kanoniseen lakiin. Kirkonmiehen ura oli selvästi edessä näillä eväillä. Pian kuitenkin alkoi näkyä Estebanin persoonan jännitteitä aiheuttava ristiriitaisuus. Hän kunnioitti kirkkoa, arvosti sen elämäntapaa ja yritti itsekin toteuttaa kirkon ihanteita niin pitkälle kuin mahdollista. Samalla hän kuitenkin koki hyvin voimakasta arvottomuutta. Niinpä hän eli suuren osan elämästään lähellä kirkkoa mutta samalla etäällä. Pappisvihkimys toteutui vasta vuonna 1790.

Käännekohdaksi Salasin elämässä muodostui vuosi 1762. Silloin englantilaiset valloittivat ja miehittivät Havannan. Kaupunkia ei varsinaisesti ryöstetty, mutta levottomuuksia paennut Salas sai palattuaan huomata kotinsa raunioituneen ja jo silloin sävellettyjen teosten partituurien hävinneen.

Piispa Agustin Morelle de Santa Cruz oli huomannut nuoren miehen lahjakkuuden ja lähetti hänet Santiago de Cuban seurakunnan palvelukseen. Havannaan verrattuna Santiago oli pikkukylä, jonka kirkosta kyllä käytettiin nimeä katedraali.

Salas oli vaatimaton, ja se tulkittiin uudessa paikassa heikkoudeksi. Häntä pilkattiin, mutta hän osasi lahjakkuudellaan lyödä takaisin. Hänelle annettiin yllättäen tehtäväksi säveltää teos Neitsyt Marialle. Tilaajienkin hämmästykseksi syntyi lähes ex tempore ”Ave Maris Stella”, yksi säveltäjän parhaimmista teoksista.

Salas joutui kokemaan jatkuvasti ylivoimaisilta tuntuvia vastoinkäymisiä. 1766 oli juuri vihitty uusi kirkko, muutamaa kuukautta myöhemmin maanjäristys murskasi sen raunioiksi. Kapituli ei antanut uudisrakennukseen varoja, ajoittain entisiäkin velkoja ulosmitattiin. Uusi kirkko vihittiin 1783. Lahjoitusvarojen lisäksi myös Salas kanavoi hankkeeseen kaikki omat tulonsa.

Kuubalainen sielunmessu

Musiikkielämä oli kuitenkin koko ajan säilynyt jotenkin seurakunnassa. Muutama laulaja ja soittaja oli jäänyt, vaikka suuri osa oli jättänyt kuoron ja kapellin, jolle ei kyetty maksamaan palkkaa.

Esteban Salasin sävellystyö jatkui myös. Häneltä jäi noin 90 sävellystä, joista monet suurimuotoisia, suurin 14-osainen Stabat Mater. Säilyneiden joukossa on myös ”Missa de Requiem” (Missa pro defunctis).

Kuuntele!
Kuuntele!

Kahdeksanosainen Requiem ei ole nerokas, mutta harvinaisen lämmin ja valoisa teos. Osien alussa pappi laulaa gregoriaanisen melodian mukaan ensimmäisen säkeen. Laulu ei ole loistelias soolo vaan hyvin kuviteltavissa pienen seurakunnan papin laulamaksi. Pieni kuoro ja sopraanot ovat varsinaisten osien pääosissa.

Teksti on puhtaasti latinalainen, mutta musiikki ei tule Euroopasta, sen yleisilme on kuubalainen. Jousien ja puupuhaltimien hillityt rytmit antavat musiikille arvokkaan mutta myös välittömän luonteen.

Mistä Salas sitten sai musiikilliset vaikutteensa? Hän oli tutustunut jo Havannassa kuorolaulajaan nimeltä Cayetano Paqueras. Tämä oli alunperin merimies, joka oli tuonut Euroopasta lähinnä italialaisia partituureja. Ainakin Porporan, Pergolesin ja Duranten musiikki oli hänelle tuttua. Mozart ja Haydn sen sijaan olivat tuntemattomia!

Näin eristäytyneenä Salas loi oman linjan: voidaan puhua sananmukaisesti kuubalaisesta requiemistä. Musiikki on paikallista, teksti johtaa Eurooppaan. Mielenkiintoista on todeta, että myös Paqueras sävelsi sielunmessun. Se on hengeltään Salasin messun kanssa samanlaista mutta ehkä hiukan ”eurooppalaisempi”.

esteban salasElinaikanaan vähälle huomiolle jäänyt Salas sai kuoltuaan enemmän arvostusta. Hänen käsikirjoituksensa ovat säilyneet, Santiago de Cuban konservatorio nimettiin hänen mukaansa ja paikkakunnan kirkossa on säveltäjän muistolaatta.

Levytykset

Esteban Salas y Castro, Missa de Requiem, Jade M2-36040,2003

Esteban Salas y Castro, Missa pro defunctis, K6171612004
Tällä levyllä myös laaja ”Passio Domini Nostri Jesu Christi” Cayetano Paqueras, Misa de Requiem, Ars Longa (ei numeroa) 1998. Tällä levyllä myös Francisco de Asis Martinezin hautajaismusiikki ”Responsos para la procession de animas el dia de la conmemoriacion de los fieles difuntos”

(Pentti Kauppi)

Löytyykö kadonneesta edes varjoa? – Monteverdi ja Cavalli

Claudio Monteverdi (1567–1643). Kuvalähde: Wikipedia.

Requiemin historian ehkä murheellisin tapahtuma on Claudio Monteverdin (1567–1643) säveltämän requiemin partituurin katoaminen. Messu esitettiin 21. toukokuuta 1621 Venetsiassa Medicien hovissa  Cosimo II di Medicin hautajaisissa, jonne teos oli tilattu.

Requiem ei ollut kokonaisuudessaan Monteverdin sulasta lähtenyt. Joitain osia olivat säveltäneet Giovanni Grillo ja Francisco Usper, myöhemmälle ajalle tuntemattomat tekijät. Monteverdin käsialaa oli varmuudella ainakin sekvenssi Dies irae. Tuohon aikaan sekvenssi oli sielunmessussa vielä harvinaisuus.

Jotain messun luonteesta kuitenkin tiedetään. Onneksi on säilynyt paikalla olleen korvinkuulijan raportti tilaisuudesta.  Giulio Strozzi kertoo seuraavaa:

Seremonia alkoi valittavalla soitinsinfonialla, joka liikutti kuulijat kyyneliin. […] Sinfonian jälkeen  Don Francesco Monteverdi, Claudion poika, lauloi  mitä kauneimmalla tavalla surua ilmaisevat sanat: O vos omnes  attendite  dolorum nostrum. Requiem aeternam. Sinfonian usein katkaiseva introitus vaikutti voimakkaasti kuulijoihin. Hienostunut De profundis oli vuoropuhelu kiirastulessa olevien sielujen ja enkelten kanssa; sitä ihailtiin suuresti sen uutuuden ja kauneuden takia (The New Grove)

Kuvauksesta voidaan nähdä, että requiemissa käytettiin samaa sinfoniarakennetta kuin oopperan mullistaneessa Orfeossa (1607). Olisi valtava sensaatio, jos partituuri jostain pölyisestä laatikosta tai hyllystä löytyisi.

Pier Francesco Cavalli (1602–1676) oli Monteverdin suosikkioppilas. Hän sai tehtäväkseen kerran jopa  täydentää eräitä osia Monteverdin oopperasta Poppean kruunaus.

On todennäköistä, että Cavalli 19-vuotiaana nuorukaisena lauloi  Cosimo II:n hautajaiskuorossa. Cavalli sävelsi 1675 oman suuren sielunmessun Missa pro defunctis, voisiko siinä olla joitain muistumia suuresta opettajan esikuvasta? Tällaiseen kysymykseen yllyttää myös myöhempi Mozartin ja Michael Haydnin sielunmessujen keskinäinen yhteys. Mozart oli soittajana Haydnin messun kantaesityksessä 1771.

220px-Francesco_Cavalli
Pier Francesco Cavalli (1602–1676). Kuvalähde: Wikipedia.

Cavallinkin sielunmessun alkuperäinen partituuri on kadonnut. Onneksi kopioita on säilynyt Berliinissä, Munsterissä, Wienissä ja Venetsiassa.

Messusta on kaksi versiota, instrumentaaliversio ja a cappella -kuoroversio. Soittimien käyttö edellisessä ei ole hallitseva mutta ne antavat messulle syvän ja puhtaan sävyn. Kyrien sopraanosolistien osuudet ovat häikäisevän kauniita. Dies irae  sisältää jo sellaista draamallisuutta, joka yleistyi vasta 1700-luvulla.

Teosta säveltäessään Cavalli koki voimiensa ehtyvän, hän ”testamenttasi” messun itselleen. Kantaesitys tulikin kovin pian. Cavalli kuoli tammikuussa 1676.

Levytyksiä

Cavallin messusta on jo useita levytyksiä.

Cavalli, Missa pro defunctis,  Jecklin Exempla 5007 LP 1980.  Instrumentaaliversio jota valitettavasti ei ole siirretty CD-formaattiin.

Cavalli, Missa pro defunctis, Pusty records RRCL 606634. A cappella -versio, 1981 Milanossa.  

Johannes Ockeghem siirtää requiemin uuteen aikaan vuonna 1460

Keskiajan kirkollista musiikkia hallitsi yksiääninen miesääni, gregoriaaninen laulu. 1300-luvulla alkoivat uudet tuulet vähitellen viritä. Ars Nova nousi polyfonian myötä rikastamaan laulua uusin värein. Tuon vaiheen suurin nimi oli Guillaume de Machault (n. 1300–1377), jonka teosta Messe de Notre Dame voidaan pitää uuden suunnan rohkeimpana airuena.

Requiemin alueelle moniäänisyys tuli noin sata vuotta myöhemmin. Aivan ensimmäinen lajissaan lienee Guillaume Dufayn (1397–1474) sielunmessu. Tämän Brysselissä syntyneen pappismiehen teos on kadonnut, mutta teoksen olemassaolosta ei ole kuitenkaan epäilystä. Se mainitaan tuntomerkkeineen säveltäjän omassa testamentissa.

450px-Chigi_codex
Kuvitettu aukeama Ockeghemin Missa Ecce ancilla Domini -teoksen Kyrie-osasta. Kuvalähde: Wikipedia.

Alankomaalainen, jo omana aikanaan juhlittu ja suureksi esikuvaksi nostettu Johannes Ockeghem (n. 1420–1495) saa kunnian ensimmäisestä säilyneestä moniäänisestä sielunmessusta, Missa pro defunctis (n. 1460). Myöhempiin suuriin sielunmessuihin verrattuna Ockeghemin messu on suppea, siinä on vain viisi osaa.

Introitus

Requiem aeternam dona eis Domine

Kyrie

Kyrie eleison, Criste eleison

Graduale

Si ambulem in medio umbrae mortis,
non timebo mala,
quoniam tu mecum es,Domine.
Virga tua et bacculus tuus ipsa me consolata sunt.
(Ps 23:4)

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa
en pelkäisi mitään pahaa
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi
johdatat paimensauvallasi.

Tractus

Sicut cervus desiderat ad fontes aquarum;
ita desiderat anima mea ad te,Deus
Sitivit anima mea ad Deum vivum;
quando veniam et apparebo ante faciem Dei mei
Fuerunt mihi lacrimae meae pane dies ad nocte
dum dicitur mihi per singulos dies;
Ubi es Deus tuus?
(Ps 42:2-4)

Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa
niin minä kaipaan sinua, Jumala.
Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa.
Milloin saan tulla temppeliin,
astua Jumalan kasvojen eteen?
Kyyneleet ovat leipäni päivin ja öin,
(kun minulta alati kysytään:) ”Missä on Jumalasi”?

Offertorium

Domine Je su Christe, Rex gloriae

Perusosat ovat säilyttäneet paikkansa requiemin sanoituksessa, graduaalin ja tractuksen psalmi-sitaatteja on käytetty Ockeghemin jälkeenkin monissa messuissa, mutta virallista asemaa kirkon kaavassa ne eivät saavuttaneet. Yllättävin on näiden osien paluu Marc-Antoine Desaugiersin aivan eri aikaa ja tyyliä edustavassa sielunmessussa (1786).

Ockeghemin Missa pro defunctis soi keskiajan ja uuden ajan välissä. Teos ei sisällä juuri minkäänlaista dramatiikkaa, Offertorium viittaa tässä varovasti eteenpäin. Perussävy on hartaus, jonka vallassa rukoillaan Herralta pelastusta ja ikuista rauhaa.

Mihin tilaisuuteen tai kenelle messu on sävelletty, siitä ei ole tietoa, vain otaksumia. Erään näkemyksen mukaan Ockeghem ajatteli teosta säveltäessän suojelijaansa, Ranskan kuningasta Ludvig XI:ttä. Tämä oli jotenkin ”kuoleman riivaama”, ahdistunut mies, joka pyrki valmistautumaan tuonpuoleiseen keräilemällä ympärilleen pyhäinjäännöksiä ja pyrkimällä muutenkin hurskauteen. On jopa mahdollista, että hän myös valmistautui hautajaisiinsa tilaamalla sielunmessun hovisäveltäjältään. Ludvig kuoli 1483, mutta ei tiedetä kuuluiko Ockeghemin messu hautausrituaaleihin.

Säveltäjä itse kuoli 1495. Läheiset säveltäjäystävät muistivat vainajaa valituslauluilla, joista tunnetuin on Josquin Desprezin (n. 1440–1521) ”Deploration sur la mort d’Ockeghem”. Ranskankielisissä sanoissa valitetaan suuren mestarin poismenoa runollisin muodoin. Keskellä ovat myös requiemin introituksen avaussanat ja loppuosassa kanssasurijoiksi ilmoitetaan aikalaiset Josquin, Brumel, Pierchorn ja Compere.

Johannes+Ockeghem
Johannes Ockeghem (n. 1420–1495). Kuvalähde: Wikipedia.

Ockeghemin henkilöstä tiedetään lopulta hyvin vähän. Ainoa muotokuva on maalattu 20 vuotta kuoleman jälkeen. Siinä korostuu huomattavan jyhkeä nenä. Aikalaiset muistivat myös kauan hänen syvän ja tumman bassoäänensä.

Ongelmia säveltäjästä kirjoittaneille on tuottanut hänen nimensä. On laskettu että sen erilaisia kirjoitusmuotoja on tavattu 39 (d’Ockeghem, Okegus, Ockegheim, Hoguegan jne). Tilannetta voisi kai verrata musiikin kokemiseen yleensä, hyvä musiikki voidaan tulkita kokijasta riippuen lukemattomilla tavoilla. Ja kaikki ovat oikein.

Kuuntele!
Kuuntele!

Levytykset

DG Archiv produktion 2533145 (LP 1973)

Klassikko-LP, jossa sekä Ockeghemin Missa pro defunctis että Despresin ”Lament”

Tuorein löytyy  CYPRES -yhtiön requiemin historiaa tallentavasta sarjasta  CYP 1648 (2007)

Erikoisuus on Dacapo SACD 6220571 jossa on tanskalaisen Bent Sörensenin omilla osillaan täydentämä Ockeghemin messu.

(Pentti Kauppi)

Didgeridoo soi kunnioitusta Australian aboriginaaleille

Didgeridoo [didrediju] on Australian alkuperäiskansojen kehittämä soitin, jonka synty on kaukana tunnetun historian takana. Soitin valmistettiin suuresta tukista, jonka termiitit olivat kovertaneet ontoksi. Se oli varsin painava, jopa niin että kerrotaan sitä käytetyn kerran jopa murha- aseena. Kaksi didgeridoon soittajaa olivat riitautuneet, ”Pitkä Harri” oli suutuksissaan lyönyt ”Sammakko Keviniä” soittimellaan päähän niin että tämä kuoli. Oikeus tuomitsi Harrin taposta.

Soitin tuli requiemin alueelle kahta tietä, ensin ”virtuaalisesti”.

Miesääni didgeridoon tapaan

Malcom_Williamson
Malcolm Williamson (1930–2003). Kuvalähde: Wikipedia.

Malcolm Williamson (1931–2003) syntyi Sydneyssä, sai musiikkikasvatuksen ja aloitti myös säveltäjän uransa kotiseudullaan. 1952 hän muutti kuitenkin pysyvästi Englantiin, jossa jatkoi uraansa. Williamsonin pääalue oli kuoromusiikki ja hänen sävellyksensä saivat myös arvostusta. Julkisia esityksiä oli kuitenkin harvoin ja levytyksiä tuskin ollenkaan.

Williamsonin musiikki on länsimaista mutta usein siinä näkyy pyrkimys säveltäjän elämän alkujuurille, hän pysyi australialaisena. Näin voidaan nähdä myös hänen requieminsä, josta tuli hänen laajin sävellyksensä.

Requiem for a Tribe Brother (1992) kantaa jo nimessään taustaansa. Sävellystyö alkoi, kun säveltäjä kuuli kotisedultaan läheisen aboriginaliystävän kuolleen.

Teos on äärimmäisen hillitty, harmoninen, varsinkin Kyrie ja Offertorium henkivät ylimaallista rauhaa. Useat teemat on jäljitetty australialaiseen alkuperään. Mutta se didgeridoo, sen hän tuo mukaan a cappella -teokseen antamalla miesäänten laulaa ”didgeridoon tapaan”. A cappella-requem on requiemin uusimmissa luomuksissa melko harvinainen, Williamsonin kunnianosoitus ”heimoveljelleen” on näistä hienoimpia.

Kantaesitys oli jo 1992 mutta teoksen esittänyt ”Joyful Company of Singers” tahtoi esittää sen myös säveltäjän omissa hautajaisissa 2003. Tämä oli erityisesti kuoron johtajan, Peter Broadbentin, tahto.

Didgeridoo ja ihmisen ääni

Sculthorpe_1998
Peter Sculthorpe (s. 1929). Kuvalähde: Wilipedia

Peter Sculthorpe (s. 1929), Williamsonin aikalainen, joka myös vieraili Englannissa, toi didgeridoon aivan konkreettisesti sielunmessuun. Sculthorpella oli jo aiemmin sävelletty Requiem sellolle. Siinä hän sovelsi vanhoja gregoriaanisia teemoja ilman sanoja. Uusi requiem oli erilainen, enemmän omaan aikaan ja paikkaan sidottu. Säveltäjän ajatukset suuntautuivat usealle taholle, hän halusi muistaa Irakin sodan lapsiuhreja, Australiaan pyrkineitä ja torjuttuja pakolaisia ja vielä Australian sorrettua ja syrjittyä alkuperäisväestöä.

Viimeksi mainittu tulee voimakkaimmin esiin Requiemin latinalaisen tekstin katkaisevassa ”Maranoan kehtolaulussa”. Didgeridoo soi säestäen sanoja joilla ei ole käsitteellistä merkitystä. Sanat on transkriboitu seuraavaan tapaan:

mum-ma war-rum-no
mur-ra wathun-no
ween-ji-na
bu-ki ya-ka
ween ji-na
bu-ki ya-ka

Didgeridoon ja ihmisäänen yhdistelmä on tässä ainutlaatuinen. Siinä on mystiikkaa, siinä on kaikua ajoista, jolloin myöhempien kulttuurien alkuidut syntyivät. Sculthorpe on taitavasti kutonut tuon mittaamattoman tien yhteen, kun kehtolaulusta siirrytään Sanctus-osaan, jossa taas ”länsimainen” soitinmusiikki ja ja laulu sekoittuvat ikivanhaan äänimaailmaan. Jo Kyrie sisältää tämän yhdistelmän pohjan, mutta Sanctus luo todellisen synteesin.

Kiplingin ”valkoisen miehen taakka” saa eräänlaisen sovituksen tässä sielunmessussa. Sorretut ja sortajat kohtaavat musiikissa tavalla, jossa alistussuhteet häviävät.

Kadonneen maailman laulut

Elias
Jonathan Elias (s. 1956). Kuvalähde: LastFM
Kuuntele!
Kuuntele!

Williamsonin ja Sculthorpen tapainen motiivi on myös amerikkalaisella Jonathan Eliasilla, jonka requiem on otsikoitu Requiem for the Americas. Requiem koostuu Amerikan alkuperäiskulttuureja kuvaavasta laulusarjasta ”Songs from the lost world”.

Näissä kolmessa teoksessa voi aistia myöhempien sukupolvien katumusta, sovituksen tarvetta ja kunnioitusta menneiden sukupolvien kärsimyksiä ja vääryyksiä kohtaan.

Levytykset

Malcolm Williamson,Requiem for a Tribe Brother, Naxos 8557783, 2005

Peter Sculthorpe, Requiem, ABC 4765692, 2005

Jonathan Elias, Requiem for the Americas, Enigma 7733542, 1989

Jäähyväiset siniselle, valkoiselle ja punaiselle

zbigniew_preisner
Zbigniew Preisner (s. 1955). Kuvalähde: säveltäjän viralliset kotisivut osoitteessa www.preisner.com

Zbigniew Preisner (s. 1955) on nimi, joka assosioituu helpoimmin elokuvamusiikkiin ja siinäkin erityisesti yhteen ohjaajaan, Krzysztof Kieslowskiin. Preisner sävelsi musiikkia muidenkin ohjaajien töihin, mutta yhteistyö Kieslowskin kanssa oli hänelle itselleen tärkein, niin myös säveltäjän kansainväliselle uralle.

Taiteilijakaksikon yhteistyö näyttää perustuneen molemminpuoliseen luottamukseen ja toistensa intuitiiviseen tuntemiseen. Kieslowski kirjoittaa Preisnerista:

Musiikista en tiedä mitään, tiedän enemmän tunnelmista kuin musiikista sinänsä. Tiedän, minkälaisen tunnelman haluan elokuviini, mutta en osaa sanoa, minkälainen musiikki auttaisi sen saavuttamisessa tai miten tätä musiikkia sävelletään. Preisnerin kanssa pystyn tekemään yhteistyötä, enkä vain tilaamaan tiettyä vaikutelmaa.

Itseään Kieslowski pitää ajattelultaan perinteisempänä ja Preisneria ”modernimpana”, ”yllätyksellisempänä”.

Sitten näkökulma Preisnerin silmin:

Koen, että yhteys välillämme ajan myötä kasvoi. Hänen luottamuksensa musiikkiini lisääntyi. Hän oli kaikkea muuta kuin muusikko, mutta hän ymmärsi, mitä elokuvamusiikilta vaaditaan. Hänen maallikkoutensa musiikissa teki hänestä universaalimman.

Yhteistyöprojektista ystävän muistomessuksi

Musiikki Kieslowskin väritrilogiaan lienee yhteistyön vaikuttavin tulos. 1990-luvulla heillä oli taas uusi todella kunnianhimoinen projekti. Kokonaistaideteos universaaleista teemoista, ja esityspaikaksi suunniteltiin Ateenan Akropolista. Tekijöitä olisi kolme. Runoilija, kummankin ystävä Krzysztof Piesiewicz vastaisi käsikirjoituksesta, Kieslowski ohjauksesta ja Preisner musiikista. Teos olisi yhtaikaa näytelmä ja ooppera. Hankkeen keskeytti Kieslowskin yllättävä kuolema 13.03.1996.

2552724948-1Preisnerilla oli ilmeisesti jo silloin mielessään eräitä musiikin päälinjoja. Niistä kehittyi nyt jotain muuta, Requiem for my friend. Requiem sisältää kaksi osastoa, ensimmäisen otsikkona on ”Requiem” ja toisen ”Life”. Edellistä koskee omistus ”For my friend”.

Preisner oli pohtinut syvällisesti musiikin olemusta. Paradoksaalisesti hän oli tullut kokemukseen kuinka musiikin syvin olemus on ”hiljaisuus”. Saman oivalluksen hän oli lukenut eräästä ranskalaisen ajattelijan, Simone Weilin teoksesta. Mutta: ”hiljaisuuden tulee olla valmisteltua: se on tuotava esiin musiikin kautta.”

Preisnerin Requiem toteuttaa tuota ihannetta nerokkaasti. Erityisesti osat ”Kyrie” ja ”Offertorium” ovat musiikin ja hiljaisuuden harmoninen yhdistelmä. Taustalla soivat urut luovat hiljaisuuden elementin, sopraano tuo sen ylle syvän kaipauksen ja surun. Lacrimosa on suuri huipennus. Solisti luo sanoihin käsittämättömän rajun tuskan. Sanaton hiljaisuus laskeutuu tuskan ylle viimeisessä osassa, ”Epitaphium”.

Toisen osan, ”Life”, tekstit ovat Raamatusta, Saarnaajan kirjasta ja Johanneksen ilmestyksestä.

Koko teoksen päättää ”Rukous” joka on ikään kuin Preisnerin synteesi hiljaisuudesta ja musiikista.

Liikuttava tyttösopraano laulaa puolan kielellä:

Herra, auta meitä
kokoamaan voimamme vaikeina aikoina,
niin että voimme jatkaa elämäämme,
luottaen tuleviin päiviin.
Ole meille hyvä ja anna toivo,
ole niin hyvä.

Olisiko Kieslowski halunnut tilata juuri tällaisen sielunmessun muistolleen? Absurdi kysymys. Preisnerin Requiem for my friend täyttää kuitenkin yhden poismenneen toivomuksen. Tuntematta ja tietämättä mitä musiikkia tarvitaan, juuri tämä musiikki luo oikean tunnelman suuren ohjaajan ja taiteilijan muistolle.

Levytys

Zbigniew Preisner, Requiem for my friend, Erato 3984-24146-2, 1998

Kuuntele!
Kuuntele!

(Pentti Kauppi)

In patris memoriam – rakkaan isän muistoksi pojalta

250px-Perosi
Lorenzo Perosi (1872–1856). Kuvalähde: Wikipedia.

Lorenzo Perosi (1872–1956) oli elinaikanaan, varsinkin 1900-luvun alkupuolella, tunnettu ja juhlittu säveltäjä. Tänään hän on ainakin Suomessa lähes tuntematon. Otavan suuri ensyklopedia mainitsee yhden kerran hänen nimensä Italian musiikkia esittelevän hakusanan kohdalla, eikä muuta.

Perosi syntyi hyvin musikaaliseen sukuun, muusikkoja löytyi useissa sukupolvissa taaksepäin. Myös isä, Giuseppe Perosi, oli tunnettu kuoronjohtaja (maestro di capella) omassa kaupungissaan. Suvun jäsenet elivät myös hyvin lähellä kirkkoa. Lorenzon veli, Carlos, vihittiin papiksi ja eteni kardinaalin asemaan saakka.

Lorenzo sai musiikillisen koulutuksen aluksi isältään mutta pääsi myöhemmin tunnettujen opettajien ohjattavaksi. Varsinainen ura hänelle avautui Venetsiassa 1890-luvulla. Nuori säveltäjä tutustui Venetsian patriarkkaan, Giuseppe Sartoon, josta myöhemmin (1912) tuli paavi Pius X. Sarton välityksellä avautuivat verkostot paavi Leo XIII:n lähipiireihin ja Perosi sai tehtäviä Vatikaanissa. Uusi tulokas huomasi, kuinka paavin läheisten mielipiteet musiikista lähenivät hänen omiaan. Musiikki ei ole kansallista, vanhat mestarit olivat eklektikkoja, eli he ottivat vaikutteita monilta tahoilta. Myös kirkon perinteinen gregoriaaninen tyyli oli palautettava sille kuuluvaan arvoonsa, musiikki oli liiaksi ”maallistunut”. Perosi oli jo tällöin myös vihitty papiksi.

Samalla kun Perosi arvosti vanhaa hän myös koki läheiseksi ns. veristisen linjan. Hän oli arvostettu nuoren koulukunnan (Giovane Scuola) piirissä. Siitä hän poikkesi vain sikäli, ettei koskaan säveltänyt oopperaa. Puccini, Mascagni, Leoncavallo, Giordano ja Cilea, nuo ”oikeat” veristit loivat maineensa juuri oopperoillaan.

Perosikin sävelsi maallista musiikkia, mutta kaikkiaan noin 4000 sävellyksestä valtaosa on kirkkomusiikkia. Laajan tuotannon huippuina ovat 8 oratoriota ja 9 messua tai motettia. Näistä kaksi kuuluu requiemgenreen.

Toukokuussa 1897 Venetsiassa menehtyi Perosin lempioppilas Ferruccio Menegazzi vakavan sairauden uhrina. Perosi oli jo monta vuotta ohjannut lahjakasta poikaa ja koki menetyksen hyvin raskaana. Surutyöstä syntyi Messa da Requiem kolmelle miesäänelle ja uruille. Messussa on perinteiset latinalaiset osat. Se on hyvin melodinen, paikoittain karu mutta myös lämminhenkinen teos. Siitä tuli hyvin suosittu. Messa da Requiem Puccini kertoo kuinka hän Toscaa säveltäessään jatkuvasti toisti mielessään Perosin Dies iraen teemoja. Hänen suuhunsa on myös pantu lausahdus: ”Perosin päässä on enemmän musiikkia kuin minun ja Mascagnin yhteensä”. Messa da Requiem on myöhemmin saanut myös orkestroidun version, joka on hiukan oopperamaisempi kuin alkuperäinen. Teos esitettiin myös paavi Leo XIII:n muistoseremonioissa 1903.

Kuuntele!
Kuuntele!

Oratorio isän muistolle

In patris memoriam (1910) on sävelletty isän, Giuseppe Perosin, muistoksi. Isä oli kuollut Roomassa vuoden 1908 marraskuussa. Perosin suhde isään oli ollut erittäin läheinen. Tämä oli tukenut pojan muusikon uraa koko ajan ja oli ollut mukana sekä onnistumisen että epäonnen hetkinä. Poika antaa isästään kauniin kuvan: ”Isä jätti perinnöksi parhaimman mahdollisen, uskon, se on elämän”.

In patris memoriam on oratorio, sen viidestä osasta viimeinen on ”Requiem aeternam” ja sisältää requiemin introitusosan. Teos on sävelletty sopraanolle ja suurelle orkesterille. Edellä kuvattuun requiemiin verrattuna musiikki on intohimoista, syvän tunteen valtaamaa. Tuo tunne ei välttämättä ole suru, sana kaipaus sopii paremmin.

Kuuntele!
Kuuntele!

Isän kuolema saattoi pojan jotenkin raiteiltaan. Hän kävi joka päivä haudalla useita kertoja. Eräällä kerralla, kun hautausmaan portit oli jo lukittu, Perosi rukoili tuntikausia portin ulkopuolella.

Oratorion henkilökohtaisuus korostuu sanoituksen hienosäädössä. Monikot on muutettu yksiköksi. Ikuista valoa ei rukoilla ”heille” vaan ”hänelle”.

Perosin voimakkain luomiskausi ulottui juuri näihin vuosiin. Sitten alkoivat pahat masennuskaudet, jotka jatkuivat aina vuoteen 1923. Parantumattomasti sairaaksi leimattu Perosi palasi paavin hovikuoron johtoon ja pysyi tehtävässään kuolemaansa saakka.

Perosin seuraajaksi nimettiin hänen apulaisenaan toiminut Domenico Bartolucci, joka oli hyvin kriittinen edeltäjäänsä kohtaan. Hänen mielestään Perosi oli ”turmellut” kirkon musiikkia. Siinäkö yksi syy Perosin ja hänen musiikkinsa vaipumisesta unohdukseen?

Levytykset

m51002zyu2wLorenzo Perosi, Messa da Requiem ja In patris memoriam, Bongiovanni GB 2430-2, 2008. Tässä on requiemin orkestroitu versio.

Lorenzo Perosi, Messa da Requiem, Ars Nova  Vst 6108 (LP)  1978. Alkuperäinen versio (T T B, kuoro ja urut)

(Pentti Kauppi)

Dies irae saa moniäänisen muodon – Antoine Brumel (1460–1520)

Musiikin historiassa on monia murroskohtia, jotka kytkeytyvät yhteen teokseen.  Stravinskyn Le sacre du printeps 1913 aloitti uuden aikakauden, Beethovenin Eroica 1803 mursi väkevästi sinfonian perinteiset rajat, Monteverdin Orfeo 1607 nosti oopperan kerralla aivan uudelle tasolle.

Antoine Brumelin (n. 1460-1520) 12-ääninen messu Et ecce terrae motus kuulunee näihin suuriin huippuihin kirkollisen musiikin alueella. Myös Brumelin Missa pro defunctis nousee aikalaisten joukossa erityisasemaan. Siinä Brumel liittää ensimmäisten joukossa (ellei aivan ensimmäisenä) sielunmessuun moniäänisen sekvenssin, Dies iraen.

Kuuntele!
Kuuntele!

Requiemin osista Dies irae on ollut aivan erityisesti säveltäjien suosiossa. Sen näkyvyyttä tai kuuluvuutta on luonnollisesti lisännyt osan pituus. Lisäksi Dies irae on jo itsessäänkin kuin requiem. Tuomion, tuhon, synnin ja syyllisyyden, Kristuksen kärsimyksen ja sovituksen, armon ja anteeksiannon kaikki elementit ovat siinä mukana.

Niinpä monet säveltäjät ovatkin tyytyneet säveltämään vain Dies iraen.

Brumelin tulkinta Tuomas Celanolaisen runoelmasta ei ole vain uusi elementti muotoaan hakevaan sielunmessuun, se on sävellyksenä tasolla, johon yllettiin yleisemmin vasta 1600-luvulla.

Brumelin Tuba mirum on luonteeltaan selvästi ohjelmallinen. Jylhät vasket luovat vahvan lopunajan tunnun. Vielä monet 1700-luvunkin säveltäjät sovittivat pasuunoiden osuuden kirkkaille sopraanoille. Vaikutus on kalpea varjo tekstistä.

Trenton konsiili (1545–1563) liitti Dies iraen virallisesti sielunmessun kaavaan. Ennen tuota päätöstä sitä oli käytetty vain vähän. Christobal de Morales (1500–1553) käytti sekvenssiä mutta otti siitä mukaan vain pari säettä: ”Pie Jesu Domine”. Antoine Brumel kulki paljon aikaansa edellä.

Levytyksiä

Brumel, Sequentia Dies irae, Sony SK 46348 ,  1990 (VIVARTE)

Brumel, Requiem, Gaudeamus  CD GAU  352, 2005

(Pentti Kauppi)

 

 

Hector Berlioz’n fantastinen requiem

”Beethoven on kuollut ja hänen jälkeensä ei kenenkään kannata säveltää sinfoniaa.” Tällainen tokaisu on pantu Richard Wagnerin sanomaksi. Ajatuksen sellaisenaan voi ymmärtää, mutta Wagnerin ylisuuren egon takaa se tuntuu oudolta. Jos Wagner olisi orientoitunut sinfonian suuntaan, millainen sinfoniasarja hänen tuotannostaan olisi voinut muodostua? Kysymys on tietysti täysin turha: Wagnerin persoona suuntautui oopperaan, samoja aineksia ei olisi muotoutunut suuntausta vaihtamalla.

170px-Hector_Berlioz_Crop
Hector Berlioz (1803–1869). Kuva on peräisin hänen käyntikortistaan. Kuvalähde: Wikipedia.

Ranskalainen Hector Berlioz (1803–1869) tunsi varmasti Beethovenin sinfoniat ja tiesi tämän kuolleen, mutta asennoitui toisin kuin myöhemmin Wagner. Jo 1830, kolme vuotta Beethovenin kuoleman jälkeen, Pariisissa kantaesitettiin Berlioz’n Fantastinen sinfonia. Se oli raju haaste koko silloiselle musiikkimaailmalle. Sinfoniassa kuljeskeltiin maalla, siinä tanssittiin, mutta ei menuetin tahdissa vaan valssin. Sinfoniassa kuljettiin mestauslavalle ja lopulta huumehoureissa vietettiin hurjaa noitasapattia. Dies iraen kaamea teema soi ylinnä. Kaiken  taustalla oli säveltäjän mukaan onneton rakkaus. Todellinen ohjelmamusiikki ja idée fixe oli saanut alkunsa tästä ”Episodista erään taiteilijan elämästä”, joka on sinfonian alaotsikko.

Berlioz’n musiikin juuret pureutuvat kuitenkin vielä vuoden 1830 taaksekin. Kasvu johtaa sitten aina suureen sielunmessuun saakka. Jo 1825 nuori, vain parikymppinen säveltäjä oli julkaissut ja esityttänyt suurteoksen Messe solennelle. Se esitettiin vain pari kertaa ja sitten se katosi, säveltäjä sanoi polttaneensa koko teoksen ja joukon muita, koska ei ollut niihin tyytyväinen.

Todellisuus oli toisenlainen.

Partituuri avaimena sävellyshistoriaan

1992 hollantilainen koulunopettaja Frans Moors kaiveli Antwerpenissä arkistojen hyllyköitä ja laatikoita etsiskellen jotain Mozartin messun partituuria. Löytyi jotain muuta. Aivan ehjä ja kokonainen messu, jonka oli säveltänyt Hector Berlioz. Säveltäjä oli lahjoittanut alkuperäisen partituurin ystävälleen A. Bessemsille 1835, ja monien vaiheiden jälkeen tuhotuksi luultu partituuri oli kulkeutunut Antwerpeniin tammiarkkuun pölyttymään.

Partituurin tutkijat tekivät ihmeellisiä löytöjä. Eräät messun osat olivat kovin tuttuja. Niistä löytyi lähes suoria lainoja  Berlioz’n oopperaan Benvenuto Cellini, Te Deumin huikea tenorisoolo ”Te ergo quesumus” oli messun Agnus Dei. Gratias sisälsi teeman Fantastisen sinfonian hitaaseen osaan. Hurjin löytö oli Credon ”Resurrexit”: Berlioz’n Requiemin tunnetuin osa, Tuba mirum, oli siinä hahmollaan. Samat trumpetit, mutta huomattavasti laajennetussa kokoonpanossa. Ja vielä tärkeä osa Benvenuto Celliniin.

Nuori Berlioz oli löytänyt jo ensimmäiseen suureen teokseensa ainekset, jotka tuossa vaiheessa eivät vielä löytäneet paikkaansa säveltäjän tajunnassa mutta joille myöhemmin löytyi kypsän taiteilijan luoma kehys.

Berlioz’n sielunmessun Grande Messe des Morts (1837) synnystä on kirjoitettu ja tiedetty paljon. Se on pitkän prosessin tulos, se oli säveltäjän tajunnassa jo odottamassa kun tilaus säveltämiseen tuli. Tuon nuoruuden tuhotun ja uudelleen löydetyn messun kautta kehitysprosessi piteni vuosilla ja alkoi koskea suurta osaa Berlioz’n tuotannosta.

10273_1
Berlioz’n Grande Messe des Morts -sielunmessun esittämiseen tarvittava kokoonpano patarumpupattereineen. Kuvalähde: www.classicalsource.com

Berlioz’n Requiem on äärimmäisyyksien summa. Ylisuuri kokoonpano valtavine kuoroineen pauhaa tuhoa, kauhua ja hävitystä. Dies irae on ainutlaatuinen. Hänellä on esikuvia, Gossec ja Desaugiers, mutta Berlioz on luonut aivan uuden hahmon. Valtavien purkausten ja äänimassojen kontrastina on säestyksetön kuoro (”Querens me”), suurten vaskiryhmien vastapainona Sanctuksen soolotenori, pauhun ja jylinän tasapainottajana pyhä hartaus. Ja aivan päätöksenä kuuluisat 16 patarumpua jotka jyrisevät Tuba mirumissa kosmista tuhoa ja uhkaa – Agnus Dein päättää niiden yhteinen vaimea, hiljainen humina. Sielunmessun Introitus nousee hiljaisuudesta ikään kuin  varoen ensimmäisillä orkesterisoinnuilla, ja hiljaisuuteen se taas laskeutuu patarumpujen vaimentuessa.

Levytyksiä

Messe solenelle löytyy Philips 442137-2   1993 / Sir John Eliot Gardiner

Messe des Morts on levytetty jo kymmeniä kertoja. Klassikkoja ovat Sir Colin Davisin tulkinnat, joista vanhin lienee  Philips 6768002 (LP). Uusin on aivan tuore, varmasti kaupoissa.

Itselläni on DENON CO 73205-6/Eliahu Inbal. 1989 (Vuosi tekee tästäkin klassikon).

(Pentti Kauppi)

Kahden jättiläisen välissä – Marc-Antoine Desaugiers

Koko länsimaisen musiikin saralla requiem on kapea linja. Siihen tutustuessa harrastajan kuva kuitenkin laajenee, kun vastaan tulee yhä uudestaan aivan outoja nimiä. Yksi tällainen ”uusi” säveltäjä on Marc-Antoine Desaugiers (1739–1793), ranskalainen vallankumouksen ajan ainakin Suomessa hyvin vähän tunnettu säveltäjä.

Jo yhteen Desaugiersin teokseen tutustuminen osoittaa, että kysymys on mestarillisesta säveltäjästä. Hän oli François Joseph Gossecin aikalainen, Gluckin ystävä ja oppilas. Näiden vaikutteet näkyvät ainakin suuressa Requiemissä, jonka partituuri on päivätty vuodelle 1785.

Desaugiers eli suuren osan elämäänsä Pariisissa ja oli varmasti tutustunut Gosseciin ja tämän sielunmessuun. Vaikutteet kuuluvat orkestraatiossa ja varsinkin Tuba mirumin teemoissa. Mutta kyse on todella vaikutteista, ei plagioinnista negatiivisessa mielessä.

Messun ja oopperan rajapinta

Desaugiers’n Requiem alkaa synkästi, todella ”de profundis”. Vasket, jouset ja rummut luovat kuulijan korviin kuoleman varjon laaksot. Mutta äkisti kaikki muuttuu, syvyydestä noustaan suoraan taivaaseen. Osat Te decet hymnus ja Exaudi orationem meam on kytketty yhteen, musiikki on kuin enkelten tanssi valtaistuimen edessä, sopraanot loistavat valoa ja kirkkautta.

Messun rakenne on aikaan nähden poikkeava. Mukana on myös graduaali. Osat Si ambulem ja Virga tua tuovat mukanaan elementin, joka sitten jatkuu loppuun saakka. Messu on suurten solistiosuuksien täyttämä. Bassolla ja tenorilla on häikäiseviä osia, Virga tua ja Quid sum miser huippuina. Usein puhutaan sielunmessuista rinnasteisina oopperaan (Verdi, Donizetti), tässä jälleen yksi. Voidaan aivan hyvin puhua aarioista oopperan tapaan. Teksti tekee näistä messun.

Dies iraen johdanto on järkyttävä, tässä on todellinen kauhun maalaaja. Sävy täydentyy vielä, kun mukaan nousee tuo oikein perinteinen gregoriaaninen Dies irae -teema. Se on Desaugiers’n itse värittämä. Sitä voi verrata myös Berlioz’n Fantastisen sinfonian finaalin Dies irae -versioon. Mikä väritys!

Desaugiers ystävystyi myös Christop Wilibald Gluckin kanssa. Tämä Dies irae tuntuu kantavan myös mukanaan jotain Gluckin oopperasta Orfeus ja Euridice. Matkallaan Manalaan Orfeus kohtaa raivottaret, tuon kohtauksen musiikissa voi olla Desaugiersin esikuva.

Requiem on eräiden tietojen mukaan sävelletty toisen ystävän, Sacchinin, muistoksi. Tietoa on vaikea yhdistää tämän kuolemaan joka tapahtui vasta vuosi Requiemin kantaesityksen jälkeen.

Vapaamuurarin requiem?

Poliittinen teos tämä ei myöskään ole. Desaugiers oli Gossecin tapaan ”vallankumouksen poikia” mutta vakaumuksen syvyyttä on vaikea arvioida. Ehkä revolutionäärisin oli Desaugiers’n Bastiljin valtauksen kunniaksi säveltämä kantaatti ”Hierodrame”, jossa säveltäjä lainaa jopa vallankumouslaulua ”Ah ça ira”.  Desaugiers’n suhdetta myös vapaamuurareihin on arvioitu, myönteisesti ja kielteisesti. Kiista on outo (vaikka Suomessakin juuri nyt ajankohtainen), kuuluivathan kyseiseen järjestöön monet huippunimet kuten Gossec, Pleyel, Cherubini, Meyerbeer ja Mozart sekä Haydn! (Ja Sibelius.) Säveltäjän poika, itsekin vapaamuurari, on vakuuttunut isänsä jäsenyydestä tuohon järjestöön.

Säveltäjien kytkentöjä erilaisiin ideologioihin voidaan tietysti tutkia mutta mikä on tuloksen merkitys musiikille? Wagner oli mitä ilmeisimmin antisemitisti, ei kai se vähennä hänen musiikkinsa arvoa. Sibeliuksen yhteydet kansallissosialistiseen Saksaan – missä sinfoniassa näkyy tästä jotain? Jossain yhteydessä kiista on ymmärrettävissä. Israelissa Wagnerin musiikki on tabu. Ongelma on kokijassa ja tässä se on ymmärrettävää.

Takaisin Desaugiersiin. Requiemin historiassa näen Desaugiers’n sijoittuvan kahden jättiläisen väliin. Takana on Gossecin valtaisa kuolinmessu, sen Desaugiers tunsi. Edessä muutaman vuosikymmenen päässä (1837) on Berlioz’n Messe des Morts. Tunsiko Berlioz Desaugiersin teosta? Aina mainitaan esikuvana Gossec, voisikohan se osin olla Desaugiers? Nuo rummut, ne tuntuvat viittaavan eteenpäin.

Desaugiersille kävi niinkuin Mozartille, Brucknerille ja monelle muulle. Hän kuoli tuoreiden nuottimerkkien ääreen. Poika, Marc-Antoine Madeleine, viimeisteli oopperan Lääkäri vastoin tahtoaan.

Messusta on yksi levytys Screen Shot 2013-04-08 at 15.22.36 (2008 livenä Pariisissa Eglise Saint Roch les 21 et 22 -kirkossa, PREMIER ENREGISTREMENT MONDIALE).

Kuuntele!
Kuuntele!

(Pentti Kauppi)

Quantus tremor – pelkokerroin nousee Pariisin Jakobiinikirkossa 1760

Gossec
François-Joseph Gossec (1734–1829)

Vuoden 1760 toukokuussa valmistauduttiin Pariisin Jakobiinikirkossa esittämään uusi sielunmessu. Säveltäjä oli nuori François-Joseph Gossec (1734–1829), joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin muuttanut Pariisiin. Hän oli kyllä jo tunnettu, sillä joitain hänen sävellyksiäänkin oli julkaistu, lähinnä kamarimusiikkia ja muutama sinfonia. Nyt oli tulossa aivan jotain muuta. Konsertin valmistelut olivat laajat, orkesteriin tarvittiin lukuisia uusia soittajia ja heidän sijoittamisensa kirkon tiloihin kertoi mukana oleville esityksestä, joka olisi ennenkokematon.

Grande Messe des Morts alkaa orkesterijohdannolla, ”sinfonialla”, se on luonteeltaan voimakas ja synkkä. Pian kuitenkin sävy vaihtuu. ”Exaudi” on kirkas, alunperin tenorille tarkoitettu osa, joka myöhemmin on sovitettu sopraanolle. Melodia on häikäisevän kaunis. Tätä osaa voitaisiin esittää erikseenkin, se muodostaa ehyen kokonaisuuden.

Suurimman huomion teoksessa on kuitenkin saanut ”Dies irae”. Se hallitsee koko messua, ja siinä tulevat käyttöön suuren kokoonpanon kaikki voimat. Viimeisen tuomion tunnot hallitsevat. Kun kirkon yläparville piilotetut vasket räjähtävät soimaan, vaikutus kuulijoihin on valtava. On arveltu että jonkinlainen pelottelu olisi ollut säveltäjän tietoinen motiivi. Jos näin on, niin on etäännytty kauas sielunmessun alkuperäisistä tarkoitusperistä.

”Quantus tremor” -osan tremoloaihe loi voimakkaan pelon tunteen. Tremolon käytössä Gossec ei ollut ensimmäinen: jo Christopher Strauss oli 1693 käyttänyt samaa tehokeinoa, samoin Johann Kaspar Kerll 1699. Gossec ei ilmeisesti näitä ole tuntenut. Jean Baptiste Lully käytti samaa tehokeinoa suuressa motetissaan ”Dies irae”, ja sen Gossec kyllä tunsi.

Vallankumouksen säveltäjä

Gossecin asema eurooppalaisessa musiikkimaailmassa on hyvin erikoislaatuinen. Säveltäjän elämänkaaren (1734–1829) sisään mahtuu koko klassinen kausi Joseph Haydnista Franz Schubertiin. Säveltäjä koki Ranskan vallankumouksen veriset vaiheet ja säilytti henkensä. Hän hyväksyi nähtävästi pitkälle uudet vapauden aatteet, häntä voidaan jopa pitää jonkinlaisena vallankumouksen virallisena säveltäjänä. Lukuisat erilliset teokset ja musiikkitaustat erilaisiin spektaakkeleihin kertovat asenteesta.

Gossec kehitti ja organisoi pariisilaista musiikkielämää. Hän oli perustamassa mm ”Consert des Amateurs” -orkesteria, jolle hän muuten omisti suuren sielunmessunsa. Grande Messe des Morts sopi luonteeltaan vallankumoukselliseen ilmastoon, mutta ei ollut motiiviltaan poliittinen. Sitä voitiin kyllä käyttää poliittisesti: elokuussa 1789 se esitettiin Bastiljin valloituksessa kuolleiden muistoksi.

Gossecin messun teksti on muuten perinteinen, mutta Offertorium poikkeaa totutusta muodosta. Gossec halusi siihen jotain uutta ja muokkasi tekstin eräästä Pariisissa käytetystä tekstistä. Näin syntyivät osat ”Vado et reventur” ja ”Spero in Deo” tenorisolistille.

Grande Messe des Morts on heijastunut myös muiden säveltäjien sielunmessuihin. Nuori Mozart tutustui teokseen Pariisissa 1778. Hän jopa tapasi itsensä Gossecin, ja isälle lähetetyn kuvauksen perusteella tapaaminen oli hyvin myönteinen. Pieni muistuma teoksesta löytyy myös Mozartin omasta requiemmessusta.

Gossecin vaikutukset näkyvät suoremmin Desaugiersin ja Berlioz’n suurissa messuissa. Huomionarvoista on myös säveltäjän ikä. Tuo ensimmäinen suurimuotoinen teos, joka syntyi säveltäjän ollessa vain 26-vuotias, pysyi hänen parhaimpanaan (vaikka tämä lieneekin makukysymys).

Levytyksiä tästä suurteoksesta on hyvin vähän, mikä johtuu sen esittäjille asettamista suurista vaatimuksista. Vanhin levytys löytyy yllättäin Yhdysvalloista, Missourin Yliopistosta (1977). Diskofiilin näkökulmasta levytys on täydellinen. Kaksois-LP:n mukana on painettu esite josta messun tekstin lisäksi löytyvät laajat selvitykset säveltäjästä ja teoksen historiallisista kytkennöistä. Aivan erikoisuus on täydellinen luettelo kaikista teoksen esityksistä vuodesta 1760 vuoteen 1976. Tästä viimeisimmästä syntyi myös levytys. Luettelosta ilmenee että teosta oli levytykseen mennessä esitetty joko kokonaan tai osittain (Dies irae erillisenä!) noin 30 kertaa. Pisin jakso, jolloin sitä ei esitetty lainkaan oli 1814–1911. 1900-luvulla amerikkalainen tuotanto oli vasta kolmas. Myöhemmin teos on levytetty myös Euroopassa.

Levytyksistä ovat saatavissa ainakin Naxos 8.554750-51 ja Apex 8577392342, tämä on Eraton tuottaman levytyksen(1988) halpaversio, joht. Louis Devos (ehkä paras?)

Messu on esitetty myös Suomessa Temppeliaukion kirkossa 16.04.2010 RSO:n ja EMO Ensemblen sekä kamarikuoro Kaamoksen tulkitsemina. Esityksen johti Andres Mustonen ja solisteina lauloivat Pia Komsi, Jeni Packalen, Tuomas Katajala ja Tuomas Pursio.

Raunioista nousee musiikki – Dresdener Requiem

Dresdeniläinen professori Victor Klemperer (Kapellimestari Otto Klempererin serkku) koki perheineen hirvittävät yöt 13.–15. helmikuuta 1945, kun ilmamarsalkka Sir Arthur Harrisin komennossa olevat pommituslaivueet hyökkäsivät ”Euroopan timantin” Dresdenin kimppuun. Victor Klemperer kirjoittaa teoksessaan Haluan todistaa (päiväkirjat 1933–1945) näin :

220px-Fotothek_df_ps_0000377_002_Ansicht_mit_Siegesdenkmal,_Rathausturm_und_Kreuzkirch
Dresdenin Kreuzkirche 1945. Kuvalähde: Wikipedia.

”Tiistai-iltana 13. helmikuuta kello puoli kymmenen istuimme juomassa kahvia hyvin väsyneinä ja epätoivoisina sillä meidät oli määrä raivata tieltä viikon aikana keskitysleirille. (Klempererin vaimo oli ”arjalainen” hän juutalainen.)

Annettiin hälytys lähenevistä laivueista. Hyvin pian kuului syvenevä jyrinä. Valot sammuivat ja lähellä paukkui, ulkona oli kirkasta kuin päivällä. Maa oli sirpaleiden peitossa ja puhalsi tulimyrsky.”

Klemperer ja vaimo selvisivät vahingoittumattomina ulos kaupungista. Professori kuoli 1960.

Dresdenin Kreuzkirkon kanttori ja Kreuzkuoron johtaja Rudolf Mauersberger, joka oli kirkon Kreuzkantor vuodesta 1933 kuolemaansa saakka 1960, selvisi hyvin järkyttyneenä pommituksista, kun hän oli toisena pommituspäivänä matkalla kuoropoikien (”Kruzianer”) sisäoppilaitokseen.

Dresnenin Kreuzchor on yksi Saksan vanhimmista poikakuoroista – yli 7 vuosisataa vanha. Sen ohjelmisto käsittää niin Dresdenin hovikapellimestari Heinrich Schutzin teoksia kuin muutakin kirkkomusiikkia, kansanlauluja ja maallista musiikkia.

Rudolf Mauersberger koki pommituksien takia voimakkaan musiikki-impulssin. Hän kirjoitti surumotetin Wie liegt die Stadt so Wust, die voll Volks war. Se esitettiin jo 4. elokuuta 1945 Kreuzkirkon raunioilla.

Musiikki ei jäänyt motettiin: pari vuotta myöhemmin 1947/1948 hän kirjoitti sielunmessun Dresdener Requiem. Se on muokattu nykyiseen muotoonsa 1961. Teos on Mauersbergin mukaan ”Evankelinen kuolinmessu”, jonka teksti latinankielisen requiem aeternamin jälkeen on Raamatusta ja virsikirjasta . Sen vanhoja koraaleja tekijä on osittain käyttänyt sävellystyössään.

Dresdener Requiem esitetään joka vuosi Kreuzkirkossa pommituksen vuosipäivänä 13. helmikuuta kaikkien II maailmasodassa ja Dresdenin pommituksissa kuolleiden muistolle. Kreuzkirkko rakennettiin uudestaan 1955.

Teos on CD-taltioitu Lukaskirkossa 13.–16.10.1994. Mukana Dresdner Kreuzchor, Dresdner Philharmonie, johtajana Matthias Jung. Label Carus – Verlag . Nr 83.116

(Pentti Ruokonen)

Kuuntele!
Kuuntele!

Voiko elämän ohittaa syntymättä? – Estorninho ja Fortmann

Eräässä radio-ohjelmassa vuosia sitten haastateltiin äitiä, joka oli antanut tehdä abortin. Hän kertoi, kuinka oli abortin jälkeen kokenut syvää masennusta, ahdistusta ja syyllisyyttä. Lopuksi hän kuitenkin totesi hyvin toiveikkaasti: ”Mutta uskon, että siellä ikuisuudessa hän odottaa minua ja antaa anteeksi”.

Joseph A. Estorninhon (s. 1959) Requiem for the Innocents ja Thomas Fortmannin (s. 1951) Requiem For an unborn Child palauttivat hyvin voimakkaasti tuon haastattelun mieleeni. Voiko elämän ikään kuin ohittaa sitä elämättä? Voiko ikuisuuteen siirtyä koskaan syntymättä? Onko silloin menetetty jotain? Onko ehkä vain säästytty joltain pahalta?

Estorinho katsoo viatonta elämää

Estorninho
Joseph E. Estorninho (s. 1959). Kuvalähde: requiemsurvey.org

Estorninho alkoi säveltää sielunmessua tammikuussa 2001. Lacrimosa valmistui pian, mutta sen jälkeen työ ei edistynyt. Ongelmana oli työ ilman tarkkaa ja tietoista osoitetta. Ystävätkin ehdottelivat kaikenlaista, huonoin oli ehdotus, jonka mukaan hän voisi säveltää requiemin jonkinlaisena harjoituksena tai kokeiluna.

Ratkaisu löytyi toukokuussa tavalla jota kukaan muu on tuskin esittänyt. Aihe tuli rukousvastauksena. Miksi et säveltäisi sielunmessua syntymättömälle elämälle? Ratkaisu oli niin selvä että työ valmistui nopeassa tahdissa.

Teksti noudattaa perinteistä latinalaista linjaa Introituksesta Lux aeternaan. Alku on sävähdyttävä. Kuuluu outoa sykettä, nopeaa ja kiihtyvää. Ne ovat äidin sydänääniä sellaisena kuin kohdussa kehittyvä lapsi ne kuulee. Kun sydämen äänet lakkaavat alkaa musiikki.

Teksti ei sisällä requiemin ulkopuolista aineistoa, säveltäjä ei ryhdy sanallisesti pohtimaan tuon syntymättömän elämän probleemaa. Se jää kuulijalle. Alun sydänäänet antavat siihen voimakkaan kimmokkeen.

Estorninhon  toisaalla esittämien ajatusten mukaan tuo kokematta jäänyt elämä kuitenkin on sanan mukaisesti ”innocent”, viaton. Hänen musiikkinsa on paikoittain suorastaan iloista (Hostias) ja yleisluonteeltaan viihteellistä. Hän ei halua nähdä ”viatonta elämää” murheen läpi.

Vastaus ei ole rationaalinen – mikäpä vastaus kuolemaan ja elämään olisi? Estorninho  haluaa omistaa sielunmessun kaikille naisille jotka ovat läpikäyneet abortin tai synnyttäneet kuolleen vauvan. ”Requiem etsii sovitusta heidän menetykselleen.”

Fortmannin muutoksen mysteeri

Thomas Fortmannin näkökulma aiheeseen on monitasoisempi.  Requiem for an unborn Child  katsoo elämää usealta kannalta: lapsen, vanhempien, yhteiskunnan ja ”luomisen”. Jännitteitä ja ristiriitoja riittää. Avaintermi on ”Being to be”. Syntymätön lapsi on, mutta vasta valmistautumassa varsinaiseen olemiseen, elämään. Fortmannin mukaan lapset ovat ”maailman tähtiä”, on selittämätöntä, mistä he ovat tulossa, käsittämätöntä, mihin he ovat menossa.

TFortmann
Thomas Fortmann (s. 1951). Kuvalähde divineartrecords.com

”Luomisen viisaus uinuu heissä.”
Vanhemmat, perhe lähtevät rakkaudesta, päätyvät  matoiseen hautaan.
Yhteiskunta repii jäsenensä: ”Lapsi leikkii kaikessa rauhassa, aidan takana sotilaat valmistautuvat sotaan”.
Mikään ei ole pysyvää, ihmisen teot eivät jää pysyviksi, ei myöskään Luonto – tai Jumala.
Vain yksi pysyy, se on muutos.
Yksilö kuolee, elämää ei voi jakaa.
Vain muutos on ikuista  ja ikuista on ”Ykseys muutoksessa”.

Fortmannin teksti ei ratkaise syntymättömän lapsen ongelmaa. Se ei syyllistä eikä puolusta. Aihe kytkeytyy elämään, mitä se on? Ratkaisu jää ristiriitojen, muutoksen ja ikuisuuden hämärään.

Sveitsiläinen Fortmann aloitti rockmuusikkona, muutti Italiaan Toscanaan ja aloitti  uudet sävellysopinnot. Dodekafonia, 12-säveltekniikka innosti ja muodosti hänen ilmaisukeinonsa. Requiem heijastaa tätä kautta. Estorninhon viihteellisyydestä ei ole tässä jälkeäkään.

Requiem pyrkii alunperin ratkaisemaan kuoleman ongelman, kristillinen vastaus on rukous, toivo ja In Paradisum. Requiem on näissä teoksissa  pantu vastaamaan kysymykseen elämästä, siitä syntymättömästä.

Vastaus on hämärä. Olisiko siinä kuitenkin avainsana tuo ”innocent”?

Estorninhon oma kertomus löytyy osoitteesta www.requiemsurvey.org

Levytykset

Joseph A. Estorninho: Requiem for the Innocents HAVPCD295, 2004
Thomas Fortmann: Requiem for an Unborn Child Divine Art DDA 25047, 2007

(Pentti Kauppi)

Requiem jatkoi säveltäjän elämää – ”Andy’s Requiem”

Itävaltalainen psykoanalyytikko Viktor E. Frankl (1905–1997) joutui 1940-luvulla Auschwitzin keskitysleirille. Frankl kirjoitti pienille muistilapuille kokemuksiaan ja havaintojaan kuolemanleirin tapahtumista. Hän onnistui säilyttämään paperinsa ja säilymään elossa vapautumiseen saakka. Kokemuksensa hän kirjoitti kirjaksi Ihmisyyden rajamailla (suom. Otava). Yksi hänen tekemistään havainnoista oli tärkeä. Käsittämättömän vaikeissa oloissa monet tekivät itsemurhan. Ketkä säilyivät? Ne, jotka voivat kokea että heillä on jokin tehtävä, jonka täyttäminen olisi merkityksellinen leiristä vapauduttua. Franklille se oli tuo kirja: jonkun täytyi voida kertoa myös muille mitä he olivat kokeneet.

61+YT2AQybL._SL500_AA300_Englantilainen säveltäjä Andrew Worton-Steward (1948–1990) sairastui AIDSiin. Parannuskeinoja ei ollut ja lääkärit ennakoivat kuoleman olevan hyvin lähellä. Worton-Stewart oli luonut uraa säveltäjänä ja urkurina Britanniassa ja myös Yhdysvalloissa. Nyt näytti ura päättyvän kohtalokkaaseen sairauteen.

Säveltäjän sosiaaliset suhteet kuitenkin säilyivät. Ystävät ehdottivat, että hän jatkaisi sävellystyötä. Näin alkoi requiemin säveltäminen. Säveltäjä kertoo, kuinka sai työstä uutta voimaa ja tarkoitusta elämään. Kun sitten kuolema kuitenkin voitti vuonna 1990 oli sävellystyö saatettu loppuun. Andy’s Requiem valmistui 1989.

Andyn vielä eläessä valmistuneet osat oli otettu TV:n Channel Four -kanavan ohjelmistoon. Sarjassa kuvattiin säveltäjien luomistyötä. Säveltäjä kyseli, olisikohan kukaan halukas esittämään teosta kokonaan. Heitä oli. Useiden muusikkoystävien organisoimana esitys toteutui ja messu myös levytettiin.

Säveltäjä oli kertonut ystävilleen ettei ollut niin tärkeätä kuulisiko hän itse ”lihassa” teosta, ”sen musiikki soi kirkkaana  päässäni”. Hän puhui myös ”sisäisestä valosta” musiikkinsa ilmentymänä.

Andy’s Requiem noudattaa ranskalaista kaavaa, Dies irae puuttuu, muuten requiemin perusosat ovat mukana, päätöksenä In Paradisum. Musiikki on valoisaa, levollista ilman dramaattisia nousuja. Vain Libera me tuo kiihkeämpiä tempoja musiikkiin. Messu on sopusoinnussa tekijänsä päätavoitteen kanssa:  ”Toivottavasti te kaikki löydätte Andy’s Requiemistä mielihyvää, toivoa, rakkautta ja ymmärrystä, innoitusta sekä voimaa ja rohkeutta, jota se antoi minulle.” Siinä sanallinen testamentti musiikin liitteeksi.

Levytys vuodelta 1992 DECCA 436778-2. Kantaesityksen ja levytyksen johti säveltäjän ystävä Hilary Davan Wetton.

Will I be Allright Now?

5015062125825Eräänlaisena sisarteoksena edellä esitellylle requiemille voi pitää Gareth Valentinen lähes samanaikaista Requiemiä (1993). Omistuksessa lukee ”In memory of those who  have died from AIDS”. Säveltäjä on homomies, jonka elämänkumppani oli saanut HIV-tartunnan. Sairaus eteni kuolemaan johtaneeseen AIDS-vaiheeseen.  Läheisensä tuskallista sairautta seuratessaan Valentine sävelsi sielunmessua ystävälleen ja kaikille saman kohtalon uhreille.

Valentinen oma kuvaus messun kantaesityksestä on sekä liikuttava että järkyttävä. Lähes koko requiemin tekstin kattava teos esitettiin Lontoossa Southwarkin katedraalissa jumalanpalveluksen muodossa. Sairas ja heikko potilas oli juuri ja juuri jaksanut lähteä mukaan. ”Siellä hän nautti ensimmäisen ja viimeisen ehtoollisen”. Kun se oli ohi hän kysyi: ”Will I be allright now?” Säveltäjän vastaus oli ”Yes”.

Kuolema tuli muutaman kuukauden kuluttua ja säveltäjä jatkaa: ”Hän kuoli perheensä ja ystäviensä ympäröimänä ja – yes – kristittynä. Minä todella uskon että hän on nyt ”yes”.

Gareth-valentine-e1339951844276
Gareth Valentine (s. 1956). Kuvalähde: Associated Studios.

Valentinen Requiem päättyy harvemmin käytettyyn ”Nunc dimittis” -osaan, jossa Luukkaan evankeliumin Siemeonin kiitosvirsi (Luuk 2:29) ”Nyt sinä lasket palvelijasi rauhassa menemään” on yhdistetty anglikaaniseen ylistyslauluun. A Capella -kuoron esittämä osa on lämmin ja henkilökohtainen kunnianosoitus rakkaalle poismenneelle.

Levytys 2001  CDTER  1258 säveltäjän johtamana.

(Pentti Kauppi)

Elis Pehkonen – suomalaissyntyinen britti kirjoitti venäläisen requiemin

Sodat ja yhteiskunnalliset murrokset muuttavat yhteiskuntia, hajottavat vanhoja rakenteita ja luovat uusia. Tällaisten kuohujen keskellä monet yksilöt tuhoutuvat tai elämän muodot ja suunta muuttuvat tavalla, jota kukaan ei voisi ennakoida. Tällainen on suomalaisen Sulo Pehkosen tarina.

Sulo Pehkonen oli syntynyt Karjalassa lähellä Venäjän rajaa. Vallankumouksen puhjetessa 1917 hän oli vielä nuori poikanen. Olojen muuttuessa levottomiksi poika joutui erilleen vanhemmistaan. Jollain tavoin hän joutui pohjoisesta tulleiden englantilaisten sotilaiden haltuun. Nämä pitivät Suloa ilmeisesti orpona ja siirtyessään takaisin Englantiin ottivat pojan mukaansa. Siellä hän sai kasvatuskodin joka piti hänestä huolta aikuisuuteen saakka.

Sulo Pehkonen avioitui Englannissa ja 1942 parille syntyi poika, joka sai nimekseen Elis.

Pehkonen
Elis Pehkonen (1942 – 1980). Kuvalähde: www.elispehkonen.com

Elis Pehkonen osoittautui hyvin musikaaliseksi, ensimmäiset sävellykset syntyivät jo 12-vuotiaana. Vanhemmat pystyivät järjestämään pojalleen musiikillisen koulutuksen. 1960 hän pääsi Benjamin Brittenin sävellysluennoille. Britten kiinnostui oppilaastaan ja tuki tätä monin tavoin järjestäen hänelle mm ensimmäisen tilaustyön, musiikin näytelmään Jokamies.

Elis Pehkosen tuotanto on hyvin laaja, mutta yksi hänen sävellyksistään on erikoisasemassa, se nousee hänen omasta taustastaan historian pyörteissä. Pehkonen sai tietää että hänen isoisänsä oli ollut vangittuna Venäjällä, syyt olivat poliittiset. Isoisä oli paennut mutta joutunut kärsimään vankeudessa.

Pehkonen vakuuttui siitä, että Leninin ja Stalinin hallinto olivat aiheuttaneet suurta kärsimystä naapurimailleen ja omalle maalleen Venäjälle. Näitä kärsimyksiä ei saanut unohtaa. Tässä on poliittinen motiivi laajalle teokselle joka sai nimen Russian requiem.

Teos oli tilattu Birminghamin musiikkijuhlille ja sai kantaesityksensä 1986. Teos on omistettu ”Gorodietskyn kuolleena syntyneelle lapselle”. Godietsky on venäläinen runoilija.

Russian requiem sisältää vain pienen osan perinteisestä sielunmessusta, mutta siihen on (Brittenin tapaan) kytketty muuta aineistoa. Mukana on Dante Alighieri jota siteerataan heti alussa: ”Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää”.

Yksi Pehkosen pääteemoista on elämän kovuus, raakuus ja väkivalta. Sitä kuvataan paitsi Dantella myös Dies iraen säkeillä. Poliittista väkivaltaa edustaa V. I. Lenin. Hänen periaatteistaan kertovat aforismit: ”Maailma on  hävitettävä tulella ja raudalla… eläköön vallankumous… kun tuhoamme tarkoituksemme on rakentaa uutta… tuo roskaväki, kärpäset, loiset…”

”Repikää heidät pois, lyökää maahan ja polkekaa jalkoihinne”.

Vallankumouksen kritiikki on katkeraa… ei saa unohtaa!  Otteet Ilmestyskirjasta kuvaavat maailmaa samasta näkökulmasta.

Ihmiskunnalla on kuitenkin toivoa. Sitä antavat suuret kirjailijat ja muut syvät luovat henget.

Pehkonen ottaa mukaan Boris Pasternakin tekstejä. Getsemane -runoelmassa Pasternak tuo esiin Kristuksen joka hikoilee verta ja rukoilee Isäänsä,  että tämä malja menisi hänen ohitseen.  Ihmisen pahuus ja elämän epäoikeudenmukaisuudet ovat todellisia mutta Kristuksen kärsimys sovittaa pahan.

Teos päättyy Agnus Dei -rukoukseen ja Pasternakin runoon ”Talviyö”, jossa kaikkien lumisten myrskyjen jälkeen pöydälle jää palamaan kynttilä. Valo voittaa.

Russian requiem ei ole Pehkosen ensimmäinen sielunmessu. Jo 1967 hän oli säveltänyt suuren requiemin Missa pro defunctis, jossa oli sielunmessun koko teksti. Lähes kaksituntien teos esitettiin vain kerran, mutta myöhemmin säveltäjä teki teokseen muutoksia, jotka tekivät uusintaesityksen mahdolliseksi. Tätä teosta ei ole levytetty. Russian requiem on levytetty 2001 CORINIUM  CMCD 001.

(Pentti Kauppi)

Kuuntele!
Kuuntele!

Chris Williams – Tsunamin motivoimaa joulumusiikkia

Eräät suuret katastrofit ovat tiivistyneet yhteen siihen saakka hyvin vähän tunnettuun ja käytettyyn termiin. Estonian uppoaminen hyisellä Itämerellä toi kaikkien tietoisuuteen sanan keulavisiiri. Valtaisa maanjäristys Intian valtameressä 26.12.2004 tiivistyy sanaan ”tsunami”. Kun sama ilmiö tuhosi Japanin rannikkoa myöhemmin, sana oli jo kaikille tuttu.

Intian valtameren tsunamin tuhot olivat valtaisat, ne ulottuivat Indonesiasta aina Afrikan rannoille saakka. Noin 300000 ihmistä kuoli, yli miljoona vammautui ja sadat tuhannet menettivät kotinsa ja jopa elinkeinonsa.

Pahiten tuhoutui Indonesian Acehin maakunta, johon valtava aalto iski ensimmäisenä. Joulun ajasta johtui, että turistikausi Thaimaassa ja Sri Lankassa oli vilkkaimmillaan ja näin kuolonuutiset ulottuivat ympäri maailman, suomalaisia kuoli 179.

Brittiläinen säveltäjä Chris Williams koki tsunamin Intian Malabarissa. Hän ei itse joutunut vaaraan mutta koki tapahtumat hyvin syvästi tuhon laajuuden takia. Seuraavana syksynä Williams sai sävellystilauksen kahdelta englantilaiselta kuoroyhdistykseltä. Kyseessä oli yhdistysten järjestämä joulukonsertti. Tsunamin läheisyyden vuoksi säveltäjä koki, ettei hän voi säveltää mitään tavanomaisen keveää musiikkia (”jolly holly and figgy puddings”). Williamsin mukaan kuoroyhdistykset rohkeasti ostivat häneltä vakavan idean. Näin syntyi Tsunami Requiem (2005).

Requiemin ensimmäinen osa on auvoisen aamun kuvaus, ”Fishing carol”. Aallot kimmeltävät ja kalastusveneet ovat valmiina lähtöön. Kuoro laulaa kirkkain äänin vaskien säestämänä rukousta ”Kyrie eleison”. Osan tunnelma muistuttaa Albert Ketelbyn hittiä ”Luostarin puutarhassa”. Musiikissa on vain enemmän liikettä.

Toinen osa on Kehtolaulu (Lullaby). Se vastaa säveltäjän mukaan requiemosaa Pie Jesu. Rannalla leikkivät lapset huomaavat meressä jotain outoa, meri pakenee, sitten merestä nousee käärme…

”Katso äiti, piikit nousevat sen selästä”.
”Käärme syö talot, puut ja veneet!”
”Kaikki muuttuu mudaksi, maa ja meri.”

Pie Jesu Domine, dona eis requiem!

Kolmas osa ”Tsunami” on Dies irae. Williams nostaa tappavan aallon taiturillisesti vaskien cressendolla hurjaan tehoon. Aluksi teksti on suoraa lainaa Tuomas Celanolaiselta. Sitten alkaa kuulua lasten huuto: ”Äiti,äiti, mihin sinä olet mennyt?” Huuto toistuu kolmesti. Pauhu vaimenee asteittain. Lopulta kuuluu vain lasten hiljainen valitus, äiti, äiti. Hän ei palannut.

Neljäs osa ”Threnody” on Agnus Dei. Williamsin sävellyksen kaunein osa. Hiljaista hartautta säestyksettömän kuoron laulaessa kirkon ikiaikaista rukousta ”Agnus Dei, qui tollis peccata mundi,dona eis requiem sempiternam”.

Lux aeternan alkaessa mukaan tulevat taas vasket, aluksi hiljaa mutta sitten taas voimakas cressendo ”dona eis requiem”.

Viimeisenä jää soimaan sana requiem, rauha.

Tilaajat kokivat saaneensa todella oikeaa joulumusiikkia ja tekivät vielä jatkotilauksen. Näin syntyi samaa aihetta sivuava laulusarja Songs of the Coromandel Coast.

Molemmat teokset on levytetty samalle CD-levylle (Omnibus CLASSICS CC5001, 2008)

Pääkuva: ”Phuket after Tsunami (2004)”. Milei.vencel. Wikimedia Commons

Joseph James – Pseudorequiem, ellei pseudoin

”Oikea” requiem on latinankielinen ja tarkoitettu lähinnä kirkolliseen käyttöön – näin moni ajattelee edelleenkin. Terminpseudorequiemotti käyttöön saksalainen suuri musiikin tietosanakirja MGG (Die Musik in Gesichte und Gegenvart). Nimellä tarkoitetaan kaikkia niitä sielunmessuja, jotka eivät täytä mainitun ”oikean” requiemin tunnuksia. Rajat ovat tietysti liukuvia mutta joskus tuo termi on aivan erityisen osuva.

41CJCQZ5QDL._SL500_AA300_Ehkä pseudoin on Joseph Jamesin Requiem after J.S. Bach. Oikea ei ole edes tekijän nimi. Joseph James on salanimi, jonka taakse kätkeytyy kaksi säveltäjää. Francois James Brown (1925–2008) ja Stanley Joseph Seeger (s. 1930) pitivät valitettavana ettei suuri nero, J.S. Bach ollut säveltänyt sielunmessua. Miehet päättivät korjata puutteen ja sävelsivät requiemin Bachin omien kosketinsoitinsävellysten pohjalta. Musiikki on siis pohjimmiltaan ”aitoa” Bachia, mutta käyttötarkoitus on muuttunut.

Teoksen kaikki osat ovat vokaalimusiikkia. Teksti on otettu Thomas Luis de Victorian hautajaismusiikista Officium defunctorum (1605). Teksti on muuten sielunmessuissa tuttu, mutta keskelle on sijoitettu katkelma Jobin kirjasta, ”Valitus”.

”Versa est in luctum cithara mea”, ”Murhetta soi minun harppuni” (Job 30:31 ja 7:16).

Tässä on nyt siis sielunmessu, jonka yksikään nuotti ei ole sellaiseen yhteyteen alunperin tarkoitettu. Tulos on kaikin puolin kaunis ja aiheen luonnetta kunnioittava. Suurella J.S. Bachilla ei ole aihetta loukkaantua säveltäjäparin luvattomasta lainauksesta.

Aiheellisesti voi kuitenkin kysyä, mikä on kyseisen sävellyksen moraalinen oikeutus.

Muitakin vastaavia tapauksia on. Charpentierin Te Deumin alkutahdit palvelevat Eurovision tunnusmusiikkina aivan epäkirkollisessa yhteydessä. Beethovenin IX sinfonian ”Oodi ilolle” on nimetty ”Euroopan kansallislauluksi”. Händelin ”Largo” on muuttunut rakkauslaulusta surumusiikiksi. Tuskinpa myöskään Chopin ajatteli pianosonaattinsa surumarssia kaikkiin niihin yhteyksiin, joissa sitä on käytetty.

Todella hyvä musiikki kyllä kestää yllättävän hyvin moista uusiokäyttöä. Näin on Joseph Jamesin sielunmessun yhteydessäkin todettava. Kyllä J.S. ymmärtäisi kaksikon luovan leikin, niin arvelen.

Levytys ”Requiem after J.S.Bach”, BBM 1023, 1999. 
(Pentti Kauppi)

kuuntele
Kuuntele!

 

Silvestrov – Larissa In Memoriam

silvestrov
Valentin Silvestrov (s. 1937). Kuvalähde: www.mondayeveningconcerts.org

Paul Griffits aloittaa Valentin Silvestrovin Requiemin esittelyn vertaamalla musiikkia mustaan järveen: ”Vesi tuskin liikkuu, mennyt kieltäytyy väistymästä; soutajan hitaat, säännöttömät mielenailahdukset pysyvät paikoillaan”.

Valentin Silvestrov (s. 1937) kirjoitti messunsa vaimolleen. Requiem for Larissa yllättää varmasti jokaisen, joka on valmistautunut kuuntelemaan säveltäjän rakkaimmalle luomaa teosta.

Aloitus on synkkä, yön musta. Kylmä ja pelottava. Lux aeterna loistaa täydellisellä poissaolollaan. Teksti on pääosin latinalainen mutta ei sellaisena yhtenäinen. Säveltäjän tajunta katkoo aiheet, poistaa avainsanoja, muuttaa järjestystä. Vapaa assosiointi sopisi kuvaamaan tekstiä ja sen mukaista musiikkia.

Messun avaimiksi muodostuvat osat 5 (Largo) ja 6 (Andante moderato). Edellinen irtautuu latinalaisesta tekstistä. Se muodostuu Taras Shevchhenkon runosta, jossa jätetään hyvästit maailmalle. Musiikissa yhdistyvät hiljainen kauneus, mystinen toivo ja jotenkin pyhä ortodoksinen Venäjä. Viides osa on yllättävä. Onko Mozart noussut haudastaan? Sanat ovat tuttuja.

Agnus Dei
miserere nobis,
Agnus Dei, dona nobis pacem.

511NnQnCQoL._SL500_SS500_Mutta musiikki – kauniisti, jopa imelästi soiva melodia kuorolle, viululle, orkesterille ja syntetisaattorille. Kaikki tämä Mozartin (pianokonserttojen) hengessä.

Muutkin ovat tehneet messuja kuolleille läheisilleen. Mutta esim. Joonas Kokkosen Requiem for Maija kuulostaa kovin sovinnaiselta Silvestrovin rinnalla. Silvestrov on antanut tilaa tunteidensa kaikille tasoille, mitään peittämättä tai salaamatta.

Levytys ”Requiem for Larissa”, ECM New series 1778/4721122

(Pentti Kauppi)

Kuuntele!
Kuuntele!

Lindbergit – Taalainmaan karjamajoilta New Orleansiin

250px-Oskar_Lindberg
Oskar Lindberg (1887–1955). Kuvalähde: Wikipedia.

Tavalliselle suomalaiselle Oskar Lindbergin (1887–1955) nimi liittyy helpoimmin lauantain toivottujen levyjen kestosuosikkiin ”Vanhaan virteen Taalainmaan karjamajoilta”. Harras pastoraalinen pikkukappale on saanut käyttöä myös hautajaismusiikkina.

Lindbergin tuotantoon kuuluu suuri määrä orkesterimusiikkia, sinfonioita ja sinfonisia runoja. Näissä mystinen suhde luontoon on keskeistä. Hän koki luomistyössään luonnon, puiden ja metsien, kirjoittavan enemmän kuin hän itse.

Luterilaisen Lindbergin innosti requiemtekstin pariin tunnettu kirkonmies ja ekumeenikko Nathan Söderblom. Tämä piispa oli vaikuttanut ilmeisesti monen muunkin säveltäjän tekstivalintoihin.

Kuuntele!
Kuuntele!

Requiemin laajin osa on dramaattinen Dies irae. Messun perusväri on kuitenkin hyvin valoisa. Sen luonnetta ilmentää hyvin Dies iraen ja Offertoriumin väliin sijoitettu välisoitto. Se on herkkä puhdas instrumentaaliosa jonka otsikoksi Lindberg oli antanut Jeesuksen sanat: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä”.

Nils Lindberg, composer
Nils Lindberg (s. 1933). Kuvalähde: http://nilslindberg.com

Nils Lindberg (s.1933), Oskarin veljenpoika, tunsi setänsä sielunmessun. Oman sielunmessun säveltämiseen Nils sai idean Espanjassa 1990-luvun alussa. Siitä piti kuitenkin tulla erilainen, ei muunnelmaa sedän 70 vuotta vanhemmasta messusta. Nils tunsi vetoa jazziin. Hänen mielestään sen soveltuvuus requiem-aiheeseen oli koeteltu jo 100 vuotta aiemmin New Orleansissa. Siellähän se toimi säännöllisesti hautajaismusiikkina.

Lindbergin messussa ei jazzin tapaan improvisoida mutta säveltäjä kytkee luontevasti yhteen jazzin ja gregoriaaniset sävelmät. Myös taalainmaalainen kansanmusiikki saa osuutensa erityisesti Lacrimosa -osassa. Nils Lindbergin asenne työhön kuvastuu hyvin hänen korostaessaan ”sanan” merkitystä musiikille: ”Kun olen sitoutunut tekstiin, musiikki tulee kuin itsestään”

Kuuntele!
Kuuntele!

Lindbergin aforismi kiteyttää varmasti juuri requiemmusiikin luonteen laajemminkin. Sana ja sävel kuuluvat aina yhteen.

(Pentti Kauppi)

Credo ilman Pyhää Henkeä

Requiemin perusrakenne vakiintui jo varhain. Pysyvistä yleisen messun osista jäivät pois Gloria ja Credo. Tämä käytäntö säilyi 1900-luvulle saakka mutta silloin muutamat säveltäjät poikkesivat kaavasta. Uudet tekstit otettiin joko suoraan Raamatusta tai lainattiin joltain runoilijoilta, jotka käsittelivät elämän ja kuoleman kysymyksiä.

220px-Alfred_Schnittke_1934-1998
Alfred Schnittke (1934–1998). Kuvalähde: Wikipedia

Alfred Schnittke (1934–1998) on niitä harvoja, jotka ovat ottaneet mukaan Credon, uskontunnustuksen. Credo on sijoitettu loppuun Agnus Dein jälkeen. Sitä seuraa vieä Introituksen kertaus.

Schnittken tarkoitus harvinaiseen ratkaisuun ei ole täysin selvillä. Teoksen lähtökohtana on säveltäjän äidin kuolema. Sävellyksen piti alunperin olla pianokvintetto, jonka hän sitten sävelsikin 1972–1976. Säveltäjä huomasi onnistuneensa requiemaiheen siirtämisessä instrumentaaliteokseen. Myöhemmin hän kuitenkin ”löysi” aiheista vokaalisen ulottuvuuden jonka hän päätti toteuttaa perinteisen latinalaisen messun muodossa.

Tekstiä on lyhennetty varsinkin sekvenssissä, ja lopusta Lux aeterna puuttuu kokonaan.

Schnittken tapa ottaa mukaan Credo on hyvin luonteva, onhan sielunmessussa kysymys myös uskon perusteista. Ilman uskoa ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään ei uskonnollista requiemperinnettä olisi syntynyt.

Huomiota herättää kuitenkin että myös Credo on lyhennetty. Teksti on Nikean uskontunnustuksen muodossa, mutta kolmas uskonkappale puuttuu: Schnittken Requiem ei tunne Pyhää Henkeä.

Katolinen usko oli säveltäjälle tuttu ja läheinen. Sen hän paljasti myös 4. sinfonian tekstivalinnallaan 1984. Siinä kuullaan ”Ave Maria,gratia plena”.

(Pentti Kauppi)

Kuuntele!
Kuuntele!

Artyomov – Pyhiinvaellus läpi helvetin

200px-Vyacheslav_Artyomov_©Meladina89
Vyacheslav Artyomov (s. 1940). Kuvalähde: Wikipedia.

Monet viime vuosikymmenien uudet sielunmessut ovat pienimuotoisia, enemmän kamarimusiikkia kuin suuria monumentteja. Vyacheslav Artyomovin (s.1940) Requiem kuuluu kuitenkin jälkimmäisiin. Requiem on lähes tunnin mittainen teos joka kätkee sisäänsä kaikki suuren messun elementit.

Suuri ja lähes rajaton on teoksen omistuskin: ”Kauan kärsineen Venäjän marttyyreille”. Lähinnä säveltäjän mielessä on ollut II maailmansota, jossa miljoonat ihmiset uhrattiin sodan alttarille. Aihe vie ilman juonen katkeamista kauas vuosisatojen taakse.

Requiemin yleisilme on tuskainen. Orkesterin pääpaino on diskantissa tavalla jonka vain Pendereckin Threnos voi ylittää. Musiikki varioi kuitenkin hyvin erilaisia sävyjä, niiden tulkinta on paikoin vaikeaa.

Offertorium on messun kulminaatiopiste. Siinä on latinalainen teksti, kuten koko teoksessa. Mutta kuoro laulaa todella syvältä nousevalla vanhalla ortodoksisella teemalla. Kaiken päällä leijuu helvetillinen, levoton, tuskaisesti viiltävä viulujen teema. Läntinen latinalainen teksti on taitavasti kytketty vanhaan perivenäläiseen musiikkiin ja sen päälle on heitetty Stalinin vankileirien saariston ja loputtomien maaorjasukupolvien kärsimykset. Eräs kuulija totesi aivan spontaanisti: ”Tämähän on kuin pyhiinvaellus läpi Helvetin!”

Sanctus (Hosanna) on toinen huipennus, mutta nyt valoisa, kirkas ja ylöspäin suuntautuva kellojen crescendo. Ensin vain muutama pieni läpikuultavan kirkas kello, sitten yhä enemmän kirkkautta ja voimaa; kuulija nousee kellojen mukana kohti ikuista iloa ja riemua.

Artyomovin tapa lähestyä latinalaista messutekstiä ei välttämättä ole uskonnollinen. Enemmän se voi olla yritys tekstin ja musiikin kautta tulkita ihmisyyttä ja sen murskaamista menneisyydessä.

Sanctuksen ja eräitä muita osia uskonnollinen (kristitty) kuulija voi kokea kurottautumisena tuonpuoleiseen. Pimeydestä ylös kirkkauteen katsova näkee enkeleitä, ehkä itsensä Jumalan. Tarkoitus on luoda toivoa.

Libera me ja Paradisum vievät messun päätökseen. Se ei ole suuren kärsimyksen sovitus, vaan elegia ihmisille ja sukupolville joiden kohtaloista musiikki kumpuaa. Viimeiset tahdit synnyttävät muistuman Brittenin War Requiemin päätöksestä ”Requiescant in pace”.

Artyomovin Requiemin kantaesitys kytkeytyy ajallisesti Neuvostoliiton poliittiseen murrokseen. Se oli vallankumouksen jälkeen ensimmäinen suuri kirkkomusiikkiteos, joka sai suoran esityksen valtakunnallisella radiokanavalla. Levytys Melodija SUCD 10-00106 julkaistiin samana vuonna 1989.

(Pentti Kauppi)

Kuuntele!
Kuuntele!

Rauhanvetoomuksia haudan takaa – Dov Seltzer ja Yitzhak Rabin

Clinton, Rabin, Arafat. Historiallinen kuva Valkoisen talon puutarhasta 1993. Kuvalähde: Wikimedia.org
Clinton, Rabin, Arafat. Historiallinen kuva Valkoisen talon puutarhasta 1993. Kuvalähde: Wikimedia.org

Rauha on hyvin vaikeasti määriteltävä termi näennäisestä selvyydestään huolimatta. Vielä vaikeampaa on sanoa, kuka tai ketkä ovat rauhantekijöitä. Ongelma tiivistyy, kun tarkastelee aihetta vaikkapa Lähi-Idän näkökulmasta.

Anwar Sadat (1918–1981), Egyptin presidentti, oli ammattisotilas ja poliitikko. Hän aloitti 1973 ns. iom kippur -sodan Israelia vastaan. Syyrian kanssa aloitettu hyökkäys sujui aluksi hyvin, mutta edes jotenkin kunniallinen rauha onnistui vain hyvien diplomaattisten neuvottelujen kautta. Presidentti säilytti kasvonsa ja muutti politiikkansa suunnan. Hän oli ensimmäinen arabijohtaja joka vieraili Israelissa 1977. Hän sai jopa pitää puheen Israelin parlamentissa, Knessetissä. Nobelin rauhanpalkinnon Sadat sai yhdessä Israelin pääministerin Menahem Beginin kanssa 1978. Siis rauhanmies. Marttyyrius kruunasi vielä sädekehän, kun presidentti murhattiin 6.10. 1981 juhlallisessa paraatissa omien joukkojensa edessä.

Yasser Arafat (1929–2004) on monille edelleenkin väkivallan ja erityisesti terrorismin perikuva. Mutta 1994 hänkin liittyi Nobelin rauhanpalkinnon saajien kunniakkaaseen joukkoon yhdessä Israelin Yitzhak Rabinin ja Shimon Peresin kanssa. Perusteena ns. Oslon sopimuksen pohjalta syntynyt sopimus Camp Davidin neuvotteluissa. Sopimuksen kätilönä toimi USA:n presidentti Bill Clinton. Arafat kuoli näennäisesti luonnollisen kuoleman 2004, mutta hänenkin kuolemaansa epäillään murhaksi. Ruumis on jo ainakin kerran nostettu haudastaan ja kuolinsyytä tutkitaan edelleen Pariisissa. Onko hänkin marttyyri?

Yitzhak Rabin
Kuvalähde: Israel Diplomatic Network

Näiden ongelmallisten rauhanmiesten joukkoon liittyi Israelin pääministeri Yitzhak Rabin (1922–1995). Hän oli maassaan suuri sankari. Hän oli johtanut maansa joukkoja legendaarisessa kuuden päivän sodassa 1967. Hän oli loistava puhuja ja poliitikko, jota arvostettiin sekä kotimassa että ulkomailla. Hän oli Israelin pääneuvottelija neuvotteluissa, joiden tulos toi em. kolmikolle rauhannobelin. Nämä neuvottelut sinetöivät myös hänen marttyyriutensa. Äärioikeistolainen uskonnollinen ryhmä leimasi hänet petturiksi. Hän oli suostunut sopimukseen, jonka mukaan Israel luovuttaisi ”pyhää maata vihollisille, arabeille”. Nuori kiihkoilija Yigal Amir ampui ”petturin” 4.11.1995 Jerusalemissa. Entiset vihollisetkin käyttivät Rabinista nimityksiä kuten ”partner of peace” (Arafat) tai ”fallen hero for peace”(Mubarak). Myös Amir sai kannattajansa. He pitävät häntä edelleen miehenä, joka yritti pelastaa Israelin.

Lament for Yitzhak

Romanialaissyntyinen, mutta Israeliin muuttanut säveltäjä Dov Seltzer (s.1932) näkee Rabinissa vain suuren rauhantekijän. Lament for Yitzhak saa alaotsikon ”A Requiem to a man of peace”(1998). Ja vielä sen alla säveltäjä puhuu ”Yitzhak Rabinin rakkaasta muistosta”.

Seltzer muistuttaa, ettei ”Lament” ole tarkoitettu musiikiksi uskonnollisiin menoihin, se on täysin maallinen teos siitä huolimatta että sen tekstit on otettu heprealaisista rukouksista ja Raamatusta. Hän viittaa myös erikseen siihen, että teos ei ole ”requiem” kristillisessä mielessä: heprealainen hautauskulttuuri ei sellaista tunne. Voitaneen kuitenkin puhua requiemhenkisestä teoksesta. Säveltäjä itse rinnastaa teoksen viisi osaa eräiden requiemosien kanssa:

front-130_zps2bb8e04f1.EL MALEH RACHAMIM (Armollinen Jumala) vastaa rukousta Kyrie eleison.
2.YOM HADIN (Tuomion päivä) vastaa Dies irae -sekvenssiä.
3.HALLEL (Ylistys) vastaa Gloriaa (ei requiem-osa).
4.KINA (Valitus) vastaa Lacrimosaa ja
5.YA`ASE SHALOM (Rauhantekijä) vastaa osaa Dona nobis pacem (Anna meille rauha).

Seltzerin sävellys on suurimuotoinen: sinfoniaorkesteri, kuoro ja useita solisteja, joista tärkein on juutalainen kanttori. Hän antaa musiikille erityisen juutalaisen luonteen.

Neljännessä ja viidennessä osassa roolin saa rauhantekijä Yitzhak Rabin. Tämä on ensimmäinen kerta, kun requiem- henkisessä teoksessa itse päähenkilö saa puheenvuoron.

Otteet ovat Rabinin puheesta Nobel-palkinnon jakotilaisuudessa 10.12.1994 ja lopuksi Rabinin viimeisestä puheesta murhaa edeltävänä iltana. Jälkimmäinen päättyy:

”Väkivalta kaivaa Israelin demokratian perusteita, se pitää tuomita ja eristää. Se ei ole Israelin valtion tie. Rauha edellyttää ponnisteluja ja kärsimystä. Israelilla ei ole tietä ilman kärsimystä. Rauhan tien on oltava etusijalla, ei sodan. Israelin kansa haluaa rauhaa, se tukee rauhanponnistuksia. Ja siitä minä kiitän teitä.”

Teksti on todella profeetallinen. Seuraavana päivänä Yigal Amirin ampumat laukaukset antavat järkyttävän sinetin pääministerin sanoille.

Rabinin puheen taustalla soi Mahler-vaikutteinen marssiteema, samalla surullinen ja rohkea.

Lament for Yitzhak on levytetty kantaesityksestä (Helicon Classics 02-9637, 1998). Mukana on myös DVD Rabinin elämästä.

(Pentti Kauppi)

Kuuntele!
Kuuntele!

Abbé Georg Joseph Vogler – pappi ja muusikko

220px-Abbe_Vogler
Abbé Georg Joseph Vogler (1749–1814). Kuvalähde: Wikipedia.

1749 Würzburg – 1814 Darmstadt.

Isä Vogler on Pohjoismaissa ja Suomessa tunnettu hoosianna-hymnistään. Teos on sävelletty 1795 adventtihymniksi Tukholman Klarakirkkoon. Sävel tuli tunnetuksi siirtolaisten myötä myös USA:ssa.

Mutta kuka oli Abbé Vogler? Hän syntyi Würzburgissa, Saksassa vuonna 1748. Hänet vihittiin katoliseksi papiksi ja Pyhän haudan ritariksi Roomassa. Vogler oli pappi, urkuri, teoreetikko ja opettaja.

Vogler kiinnostui musiikista jo varhain. Mannheimin vaaliruhtinas Karl Theodor otti hänet 1770-luvulla hoviinsa, maksoi opintoja Italiassa, asetti Voglerin hovikappalaiseksi ja toiseksi hovikapellimestariksi. Mannheimista Vogler matkasi Pariisiin 1781 ja 1784 Müncheniin. Sieltä matka jatkui Kööpenhaminan kautta Tukholmaan.

Ruotsin kuningas Kustaa III oli suuri taiteiden ja musiikin ystävä. Hänellä oli tapana kutsua hoviin eurooppalaisia muusikoita; yhtenä kutsuttuna esimerkiksi Joseph Martin Kraus. Vogler nimitettiin 1786 uuden oopperan johtajaksi kymmeneksi vuodeksi. Hänen tehtäviinsä kuului säveltää vuosittain uusi ooppera ja opettaa musiikkia kruununprinssille. Samalla Kustaa III antoi Voglerille kuusi kuukautta matkustus- ja opintoaikaa. Vogler kävi Pietarissa, Lontoossa, Lissabonissa ja vieläpä Pohjois-Afrikassakin.

Urut olivat Voglerin mielisoitin. Hän rakensi ja kehitti urkuja ja antoi ohjeita urkujen rakentamisessa. Urkusuunnitelmiensa takia Voglerin kerrotaan myös velkautuneen suuresti.

Ruotsissa Vogler piti huolta silloin hyvin vähäisestä määrästä katolilaisia. Hän matkusti Norjaankin, konsertoi Trondheimin ja Kristianian luterilaisissa kirkoissa.

Kun kuningas Kustaa III murhattiin 1792, Vogler poistui Ruotsista, mutta palasi takaisin Kustaa IV: n aikana vuonna 1793. Hän viipyi kuusi vuotta ja poistui Ruotsista 1799. Vogler kiersi Euroopan kaupungeissa ja asettui 1807 Darmstadtiin. Voglerin tunnetuimpia oppilaita olivat Ciacomo Meyerbeer, Carl Maria von Weber ja Johann Gänsbacher.

Vogler sävelsi neljä requiemia. 1809 kirjoitetun requiemin juuret ovat vuodelta 1776. Oppilaat olivat innoissaan ”jumalallisesta requiemistä”.”Se on kuolematon teos”, kirjoitti Gänsbacher. Vogler aikoi esittää teoksen Joseph Haydnin hautajaistilaisuudessa mutta suunnitelma epäonnistui. Näin requiem jäi tuntemattomaksi. Schott julkaisi Mainzissa teoksen partituurin ja pianosovituksen Voglerin kuoleman jälkeen. Hän kuoli Darmstadtissa 1814.

Voglerin 57-minuuttinen Es- duuri requiem on cd-levytetty vasta vuonna 2000. Levy on ilmestynyt sarjassa ARTE NOVA classics numero 74321 71663 2.

(Pentti Ruokonen)

Kuuntele!
Kuuntele!

Sigismund Neukomm – unohdettu vaeltajasäveltäjä

Sigismund_von_Neukomm_(1)
Sigismund Neukomm (1778–1858). Kuvalähde: Wikipedia.

Sigismund Neukomm syntyi Salzburgissa 1778. Hänen isänsä oli opettaja ja äiti laulaja Salzburgin arkkipiispa Sigismund von Schrattenbachin hovissa. Salzburgissa Neukommista tuli jo varhain, vuonna 1792, yliopistokirkon urkuri ja hoviteatterin korrepetiittori.

Opiskeltuaan Michael Haydnin johdolla muutamia vuosia Neukomm lähti Wieniin 1797 ja pysyi siellä lähes seitsemän vuotta, opiskellen Joseph Haydnin oppilaana myös luonnontieteitä ja lääketiedettä. Neukomm toimi Wienissä myös laulun- ja pianonsoiton opettajana – oppilaanaan mm. Mozartin poika Wolfgang. 1700-luvun lopulla ja vuosisadan vaihteessa useat Keski-Euroopan muusikot palvelivat Pietarin hovissa ansaitsemassa kolikoita ja kunniaa. Neukomm kuului myöskin heihin. Hän lähti Pietariin 1804 ja kertoo lähdön syistä ja Pietarin ajasta näin: ”Lähtiessäni Wienistä Pietariin Joseph Haydn antoi minulle suosituskirjeen Venäjän (vanhalle) Keisarinnalle Maria Fjodorovnalle, joka ollessaan Wurttenbergin ruhtinattarena oli saanut opetusta Joseph Haydnilta. Keisarinna otti minut sydämellisesti vastaan, ja minä musisoin hoville.” Neukomm nimitettiin mm. saksalaisen teatterin kapellimestariksi. Hän sävelsi oopperan Alexander am Indus.

Neukomm palasi neljän vuoden jälkeen Wieniin 1808 ja sitten Pariisiin 1809. Siellä hän sai ylöspidon paroni Talleyrandin luona ja lähti tämän kanssa Wieniin osallistumaan Wienin Kongressiin 1814–15.

Wienissä Neukomm sävelsi ensimmäisen requieminsa Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n muistolle ja omisti teoksen myös opettajilleen Michael ja Joseph Haydnille. Requiem esitettiin Tapaninkirkossa 1815. Esityksen johdosta Neukomm sai ritariristin ja käytti sen jälkeen itsestään nimitystä Sigismund Ritter von Neukomm.

Säveltäjä matkasi 1816 Brasiliaan Luxemburgin herttuan kanssa. Rio de Janeiron hovista Neukomm sai muusikon paikan ja tutustui siellä säveltäjä Jose Mauricio Nunes Garciaan. Euroopasta tuotiin mukana Mozartin ja Haydnien teoksien kopioita ja vuonna 1818 Riossa esitettiin Mozartin requiem. Neukommin johdolla. Hän sävelsi 1821 osan Libera Me, joka oli tarkoitettu ikään kuin täydennykseksi Mozartin Requiemiin.

Neukomm palasi Pariisiin 1821 ja vaeltajaelämä jatkui. Hän eli pitkään Italiassa, Belgissa, Hollannissa ja Sveitsissä. Ensimmäinen Englannnin matka tapahtui vuonna 1829. Afrikkaan hän matkasi 1834, mutta suunniteltu Amerikan matka jäi toteutumatta.

Pariisissa Neukomm sävelsi toisen requiemin ja surumarssin. Kun Mozartin muistomerkki paljastettiin Salzburgissa 1842, Neukomm piti juhlapuheen ja johti Mozartin Requiemin.

Sigismund Neukomm oli linkki kahden musiikkikauden välillä. Hän oli taitava improvisoija, kuoronjohtaja, orkesterinjohtaja ja säveltäjä. Teosluettelossa on mm.15 messua, 2 requiemia, 8 oratoriota, 10 oopperaa, orkesteri- ja urkuteoksia, kamarimusiikkia ja lauluja.

Neukomm kuoli Pariisissa 80-vuotiaana vuonna 1858.

Ensimmäinen requiem on levytetty 1998 merkillä Camerata CM 555 ja toinen 2008 merkillä K 617210. Rio de Janeirossa sävelletty Libera Me löytyy Mozartin requiemin täydennyksenä 2005 merkillä K 617180.

(Pentti Ruokonen)

Kuuntele!
Kuuntele!

Kaiser Leopold I – Barokin musiikkikeisari

Leopold I
Keisari Leopold I La Galatea-oopperan rooliasussa. Kuvalähde: Wikipedia.

Habsburgien keisarisuvussa on ollut useita hallitsijoita, jotka olivat musiikin edistäjiä ja myös säveltäjiä. Keisariketju voi alkaa vaikkapa Albrekt IV:stä jatkuen aina arkkiherttua Rudolfiin (k. 1823), joka oli Beethovenin oppilas.

Musiikkikeisareina erottuvat ainakin Ferdinand IV (1608–1657), hänen poikansa Leopold I (1640–1705) ja Leopoldin poika Joseph I (1678–1711).

Ferdinand III oli arvostettu säveltäjä. Hän perusti hovikapellin , joka sai paljon vaikutteita italialaisilta säveltäjiltä (Monteverdi). Keisari sävelsi oopperan, oratorion, messun ja 10 hymniä, sekä pienempiä kirkkomusiikkiteoksia. Näistä on levytetty kolme hymniä (Musica Imperialis).

Ferdinandin jälkeen oli kruununperijänä Ferdinand IV, joka yllättäen kuoli isorokkoon. Nuorempi veli Leopold I kruunattiin isänsä kuoleman jälkeen 1658 Frankfurtissa Pyhän Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi sekä Böömin ja Unkarin kuninkaaksi.

Hovissa Leopold sai musiikin ja cembalonsoiton opetusta hovikapellimestari Antonio Bertalilta ja hoviurkuri Marcus Ebneriltä. Hän hallitsi cembalon ja useiden muiden instrumenttien soiton. Leopold sävelsi noin 200 kirkollista ja maallista teosta. Luettelossa on 2 oopperaa, 2 messua, 9 oratoriota, pieniä sävellyksiä kirkollisiin toimituksiin ja Requiem. Häneltä on säilynyt noin 69 teosta, joista useita on levytetty. ( CPO 999 567 – 2)

Napolilaisella koulukunnalla oli suuri vaikutus hovin musiikkikulttuuriin, mutta hovissa vaikuttivat myös barokkisäveltäjät Heinrich Schmelzer ja J J Fux. Leopold vihittiin avioon 1666 Espanjan prinsessa Margarita Maria Teresan kanssa. Puolisonsa kunniaksi Leopold perusti valtavin kustannuksin Wienin Hofburgiin Rosballet-baletin (Hevosbaletti). Musiikin sävelsi hovikapellimestari Bertali. Samana vuonna keväällä esitettiin ooppera Il Pomo d´Oro – ”Kultainen Omena”. Sen olivat säveltäneet M A Cesti ja J J Schmelzer. Leopold oli säveltänyt yhdeksännen kohtauksen oopperan toiseen osaan.

Keisaripariskunnalle syntyi neljä lasta, mutta yhteiselo kesti vain 7 vuotta: keisarinna vilustui laskiaisjuhlissa ja kuoli 8 päivää sairastettuaan ”katarriin”. Leopold oli tavattoman surullinen ja kahden päivän kuluttua hautauksesta, 13.03 1673, hän vetäytyi Schönbrunniin yli kuukaudeksi. Hän palasi 20.04 mukanaan puolisolleen omistettu Requiem, joka esitettiin varsinaisissa hautajaisjuhlallisuuksissa. Leopold kirjoitti requiemin partituurin viisiääniselle kuorolle, viidelle solistille, viidelle jouselle ja viidelle puhaltimelle. Ne muodostavat kenraalibasson kanssa viisi soitinryhmää. Miksi juuri viisi? Se jää arvoitukseksi.

Leopold I oli naimisissa kolme kertaa ja liitoista syntyi 17 lasta. Hänen aikanaan Habsburgien valtakunnasta kehittyi eurooppalainen suurvalta.

Requiemia esitettiin Wienissä vuosittain Hofburgin kappelissa tekijänsä kuolinpäivänä – joka sekin osui numerolle viisi: 5.5.1705.

Ensimmäinen painettu julkaisu on vuodelta 1891 ja CD-levytys on tehty 1995. Requiem sisältää osat Introitus , Kyrie , Sanctus , Benedictus ja Agnus Dei (Communio). Levymerkki on PREISER 90067 ja CD:tä on saatavissa vielä useista nettilevyfirmoista.

(Pentti Ruokonen)

Valoa edessä ja takana – Sir Philip Ledger

Eikö requiemmusiikki ole raskasta, surullista? Näin kysytään.

Paljon riippuu teoksen tekijästä ja näkökulmasta. Holocaust-requiem ei voi olla duurissa. Duurisävellaji ei kuitenkaan ole harvinaisuus. Mollivoittoisessakin teoksessa on aina duurijaksoja. Ja mitä sanoikaan eräs kolumnisti? ”On jotenkin merkillistä, että kauneus liittyy enemmän surulliseen musiikkiin!”

Britti, kuoromusiikin erikoismies, Sir Philip Ledger CBE (1937–1912) otsikoi sielunmessunsa A thanksgiving for life. Tässä on messu, josta ei löydy kärsimystä tai tuskaa puhumattakaan tuomion pasuunoista tai olevaisuuden tuhosta. Messua hallitsee kiitollisuus eletystä elämästä, Kaikkivaltiaan Jumalan ylistys ja toivo edessä päin siintävästä tavoitteesta, In Paradisum.

Ledgerin messun pohjana on tuttu latinalainen teksti.

Ledger oli Benjamin Brittenin hyvä ystävä. Hän tunsi hyvin ystävänsä War Requiemin, olipa johtanutkin sen Norwichissä 1967. Esikuvansa mukaan hän kytki teokseensa myös muuta aineistoa. Lähteenä oli Englannin vanhimmaksi arvellun runoilijan Thomas Trahernen (n. 1636–1674) säkeitä.

MI0002898297
Kuvalähde: www.allmusic.com

Tekstit noudattavat ihmisen elämänkaarta. Messu alkaa runolla ”Sielun synty”. Runo ylistää maailman ja elämän kauneutta, sielu voi nauttia autuudesta, jonka edessä on syytä polvistua päivittäin. Keskellä on toinen runo ”Thanksgiving hymn” (Ledgerin antama nimi), jossa Traherne ylistää Jumalan suurta rakkautta luomaansa ihmistä ja maailmaa kohtaan.

Lopussa ennen In Paradisum -osaa kuvataan sielun viimeistä matkaa, ”Final journey of the Soul”.

”Lennä sieluni
kiirehdi pois,
luo Jumalan korkeuteen”.

Tämä osa on huikea, taivaaseeen ei mennä murhemielin. ”Koska valaisee kointähtönen. . . ” -henki ei kuulu tähän. Harput helisevät. Maali on näkyvissä, vain loppukiri puuttuu.

Puhallinsoolot ja kuoro vievät eteenpäin. Musiikki ei ole kuitenkaan pinnallista, se nousee tekstin hengestä. Takana on hyvä Jumalan lahjoittama elämä, edessä ikuinen kirkkaus Jumalan luona. In Paradisum. Teoksen alun kauniit teemat palautuvat.

Ledger on yhdistänyt saumattomasti elämän ja kuoleman. Tämä on todella positiivista protestantismia.

(Pentti Kauppi)

Heränneen kansan sielunmessu Jaakko Löytyn tapaan

Jaakko Löytty (s. 1955) kuuluu Suomen luterilaisessa Siionissa sarjaan, jota pohojaalaisittain voisi kutsua ”vähän erikooseksi” ja vähän sivistyneemmin ”aidoksi persoonallisuudeksi”.

Löytty eli varhaisvuotensa Afrikassa, Namibiassa ja Senegalissa. Hän tutustui siellä paikalliseen musiikkiin, otti asian vakavasti ja toimitti jopa virsikirjan paikallisella kielellä. Tästä tuli sitten kaikuja Suomeenkin, kun Löytystä Pekka Simojoen kanssa tuli suomalaisen gospelin uranuurtaja.

Ristiriitaisiakin tunteita herättänyt uusi musiikkisuunta on lyönyt itsensä läpi koko maassa. Kilpailua perinteisen siioninvirsimentaliteetin kanssa on ollut, mutta vanhoilliseksi leimattu herätysliike on osoittanut dynaamisen joustavuutensa. Uudet vaikutteet on sulatettu, eivätkä ne uhkaa vanhaa. ”Armonvilahdukset” eivät sammu uudessakaan musiikissa.

murhehuone_0908_88c
Kuvalähde: Kristillinen verkkokauppa Ilonpolku

Vaimonsa, kirjailija Kaija Pispan, kanssa kootun levyn Murhehuone (Humblecd 16) alaotsikkona on ”Requiem ihmisenä olemisen vaivaan”. Levy koostuu Pispan ja Löytyn omista kappaleista ja muutamasta tutusta Siionin virrestä uusina sovituksina.

Murhehuoneen ovi avautuu saranat natisten ensimmäiseen osaan ”Sydämeni murhehuone”, joka on puhdas instrumentaaliosa.

Jatko on aitoa körttihenkeä. Herralle tuodaan kiitos tästä päivästä vaikka ”vaikka huonosti suoritin tehtävät sen” (SV 236).

Löytyn ääni taipuu moniin eri sävyihin. Syntisen valitus tuo ääneen M. A. Nummista muistuttavan kireyden. Toisaalla ääni hehkuu rakkautta ja lämpöä. ”Nuku, nuku ruusunnuppu” kehtolaulu on kaunis esimerkki jälkimmäisestä. Samoin raidan 12 ”Lohdutuksen aika”.

Raidan 4 ”Äidin kyyneleet” on ikään kuin köyhän miehen Stabat Mater. Äiti pelkää päästää lastaan pahaan maailmaan. Teksti koskettaa syvältä tämänkin päivän äitiä (ja isää). Säkeet ”turhaan eivät kyyneleet, Marian, lapsen tähden vuotaneet” voidaan tulkita huolen syyksi tai rukouksen täyttymiseksi.

Requiem-teema kuuluu selvimmin kahdessa tutun virren sovituksessa. ”Oi Herra jos mä matkamies maan” katsoo jo ajan loppuun ja sen tuolle puolen (SV 252).

”Oi saanhan joukkoon autuaiden
kans ystäväini ja omaisten
mä päästä kerran luo armon Herran,
oi saanhan sen.”

Musiikki on päivitetty jazzahtavaksi, mutta hartaus säilyy. Sama kaipaushan oli New Orleansissakin. ”Te murheelliset” on tyyliltään perinteisempi mutta sanomaltaan varmempi:”hän on riemuun nouseva kerran”. Väinö Malmivaaran teksti saa väkevän tulkinnan.

Loppu kertaa alun ”Sydämeni murhehuoneen” mutta nyt lyriikoiden kera. Ahdistuksen asunnosta on päästävä pois, Kristusta rukoillaan ”auringoksi ahdistukseen”. ”Sinulla on siihen valta”. Jälleen ovi aukeaa, saranat narahtavat ja askeleet kulkevat pois – In Paradisum? Oi jospa kerran…

(Pentti Kauppi)

Patrik Vidjeskog – suurten esikuvien varjo

vidjeskog patrik
Patrik Vidjeskog. Kuvalähde: säveltäjän kotisivut osoitteessa http://www.kolumbus.fi/vidje/

Patrik Vidjeskog (s.1964) sai kimmokkeen requiemin säveltämiseen parilta ystävältään. Säveltäjä koki aluksi itsensä kyvyttömäksi näin suureen tehtävään. Olivathan niin monet suuret säveltäjät luoneet oman versionsa kuolinmessusta, tarvitaanko enää uutta ja olisiko hänellä riittävästi omaa sanottavaa?

Ohjelmalehtisessä säveltäjä kertoo kuinka hän supisti Dies iraen osuutta. Tarkoitus oli kirjoittaa messu sovituksen ja lohdutuksen teemasta, ei vihan ja kärsimyksen ennustuksista. Samalla hän kuitenkin tunnusti Sven David Sandströmin Requiemin ”Ur alla minnen fallna” tärkeimmäksi esikuvakseen Alfred Schnittken ohella. Sandströmin esikuvallisuus liittynee lähinnä musiikilliseen ilmaisuun, sen raa’an realistinen teksti ei ainakaan toteuta Vidjeskogin pyrkimystä välttää kauhuja.

Teoksen esityskokoonpano on Suomessa harvinainen. Kuoro, solisti (S), suuri vaskiyhtye ja rummut sekä urut. Vaskirequiemejä on toki sävelletty enemmänkin mutta ei Suomessa. Rautavaara on eri sarjassa.

Teoksen osat:

VidjeskogIntroitus
Requiem aeternam

Sequenz:
Dies irae
Rex Tremendae
Lacrimosa

Offertorium
Versus; Domine Jesu Christe
Hostias
Sanctus
Agnus Dei
Lux aeterna
Libera me
In Paradisum

Säveltäjä arvelee että viimeisessä osassa, ”In Paradisum”, liikutaan ”vaarallisen lähellä” Faurén ja Brahmsin sävelkieltä.

Myös teoksen omistus näyttää askarruttaneen säveltäjää. Olisi luontevaa kiittää säveltämiseen innoittajia, Tomas Holmströmiä ja Rainer Holmgårdia, omistamalla teos heille. Mutta ”olisihan sopimatonta omistaa requiem eläville”. Niinpä Vidjeskog muistaa teoksellaan 2007 kuollutta ystäväänsä Jack Mattssonia (1954–2007). Yhteistyö Mattssonin kanssa jo opiskeluaikoina Sibelius-Akatemiassa oli luonut pohjaa koko hänen sävellystyölleen.

Kantaesitys Mustasaaren kirkossa 31.10, 2009 oli merkittävä tapahtuma suomalaisen requiemin kapeassa historiassa.

(Pentti Kauppi)