Requiemin perusrakenne vakiintui jo varhain. Pysyvistä yleisen messun osista jäivät pois Gloria ja Credo. Tämä käytäntö säilyi 1900-luvulle saakka mutta silloin muutamat säveltäjät poikkesivat kaavasta. Uudet tekstit otettiin joko suoraan Raamatusta tai lainattiin joltain runoilijoilta, jotka käsittelivät elämän ja kuoleman kysymyksiä.
Alfred Schnittke (1934–1998) on niitä harvoja, jotka ovat ottaneet mukaan Credon, uskontunnustuksen. Credo on sijoitettu loppuun Agnus Dein jälkeen. Sitä seuraa vieä Introituksen kertaus.
Schnittken tarkoitus harvinaiseen ratkaisuun ei ole täysin selvillä. Teoksen lähtökohtana on säveltäjän äidin kuolema. Sävellyksen piti alunperin olla pianokvintetto, jonka hän sitten sävelsikin 1972–1976. Säveltäjä huomasi onnistuneensa requiemaiheen siirtämisessä instrumentaaliteokseen. Myöhemmin hän kuitenkin ”löysi” aiheista vokaalisen ulottuvuuden jonka hän päätti toteuttaa perinteisen latinalaisen messun muodossa.
Tekstiä on lyhennetty varsinkin sekvenssissä, ja lopusta Lux aeterna puuttuu kokonaan.
Schnittken tapa ottaa mukaan Credo on hyvin luonteva, onhan sielunmessussa kysymys myös uskon perusteista. Ilman uskoa ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään ei uskonnollista requiemperinnettä olisi syntynyt.
Huomiota herättää kuitenkin että myös Credo on lyhennetty. Teksti on Nikean uskontunnustuksen muodossa, mutta kolmas uskonkappale puuttuu: Schnittken Requiem ei tunne Pyhää Henkeä.
Katolinen usko oli säveltäjälle tuttu ja läheinen. Sen hän paljasti myös 4. sinfonian tekstivalinnallaan 1984. Siinä kuullaan ”Ave Maria,gratia plena”.
(Pentti Kauppi)
