Tavalliselle suomalaiselle Oskar Lindbergin (1887–1955) nimi liittyy helpoimmin lauantain toivottujen levyjen kestosuosikkiin ”Vanhaan virteen Taalainmaan karjamajoilta”. Harras pastoraalinen pikkukappale on saanut käyttöä myös hautajaismusiikkina.
Lindbergin tuotantoon kuuluu suuri määrä orkesterimusiikkia, sinfonioita ja sinfonisia runoja. Näissä mystinen suhde luontoon on keskeistä. Hän koki luomistyössään luonnon, puiden ja metsien, kirjoittavan enemmän kuin hän itse.
Luterilaisen Lindbergin innosti requiemtekstin pariin tunnettu kirkonmies ja ekumeenikko Nathan Söderblom. Tämä piispa oli vaikuttanut ilmeisesti monen muunkin säveltäjän tekstivalintoihin.
Requiemin laajin osa on dramaattinen Dies irae. Messun perusväri on kuitenkin hyvin valoisa. Sen luonnetta ilmentää hyvin Dies iraen ja Offertoriumin väliin sijoitettu välisoitto. Se on herkkä puhdas instrumentaaliosa jonka otsikoksi Lindberg oli antanut Jeesuksen sanat: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä”.
Nils Lindberg (s.1933), Oskarin veljenpoika, tunsi setänsä sielunmessun. Oman sielunmessun säveltämiseen Nils sai idean Espanjassa 1990-luvun alussa. Siitä piti kuitenkin tulla erilainen, ei muunnelmaa sedän 70 vuotta vanhemmasta messusta. Nils tunsi vetoa jazziin. Hänen mielestään sen soveltuvuus requiem-aiheeseen oli koeteltu jo 100 vuotta aiemmin New Orleansissa. Siellähän se toimi säännöllisesti hautajaismusiikkina.
Lindbergin messussa ei jazzin tapaan improvisoida mutta säveltäjä kytkee luontevasti yhteen jazzin ja gregoriaaniset sävelmät. Myös taalainmaalainen kansanmusiikki saa osuutensa erityisesti Lacrimosa -osassa. Nils Lindbergin asenne työhön kuvastuu hyvin hänen korostaessaan ”sanan” merkitystä musiikille: ”Kun olen sitoutunut tekstiin, musiikki tulee kuin itsestään”
Lindbergin aforismi kiteyttää varmasti juuri requiemmusiikin luonteen laajemminkin. Sana ja sävel kuuluvat aina yhteen.
(Pentti Kauppi)