Michael Hoppé fiilistelee

Requiem adagio adagissimo sentimentale

 

Joitain vuosia sitten berliiniläisestä musiikkiliikkeestä tarttui mukaani 6CD-paketti jonka päällä luki otsikko ”Best adagios 100”. Vaikka olen juuri tällaisen hitaan musiikin ystävä, olen kuunnellut levyjä melko harvoin. Tulkinnat ovat vaihtelevia Albinonista Rodrigoon, mutta kiusallista on joidenkin kappaleiden typistäminen, ilmeisesti tilan säästämiseksi. Amputointi voi jopa loukata.

Michael Hoppé (kuva sivustolla alchetron.com)
Michael Hoppé (kuva sivustolla alchetron.com)

Hitaudellakin on näin katsoen liika-annostuksen vaara. Ongelman aktualisoi myös täysin amerikkalaistunut britti Michael Hoppe , jonka Requiem löytyy hyllystäni. Hoppé on amerikkalaiseen tapaan monitoimimies. Hän säveltää poppia ja klassista, hän tuottaa ja levyttää, esiintyy artistina ja näyttää ainakin jossain määrin lähentyvän New Age -liikettä. Jo varhaisista vuosistaan saakka Hoppé kertoo mieltyneensä sielunmessuihin: ”…wings for the passage of souls”. Erikseen hän mainitsee Mozartin, Verdin,  Fauren, Berliozin, Rutterin, Brahmsin ja Lloyd Webberin teokset.

Mieltymys muuntui haluksi luoda requiemista oma tulkinta. Se syntyikin mutta ei heti kokonaan. Vuonna 2003 Hoppe julkaisi albumin ”Solace”, josta  löytyy kaksi requiemosaa, Pie Jesu ja Lachrimosa. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi koko requiem. Teos on sävelletty pienelle kokoonpanolle, siinä laulaa kaksi solistia (S ja T), soitinsolisteina kuullaan oboeta,selloa ja klarinettia. Säestävänä elementtinä kaksi viulua ja (sähköistetyt)  kosketinsoittimet, joita soittaa Hoppé itse.

Hoppéa kuvaillaan ehtymättömäksi melodioiden luojaksi. Ja melodioita messusta kyllä löytyykin, mutta ovatko ne vain saman teeman jatkuvaa muuntelua? Osmo Tapio Räihälän haastattelussa Sir Colin Davis syytti Bruckneria itsensä toistamisesta, sama sinfonia yhä uudelleen. Arvio loukkasi Bruckner-fania, jolle varsinkin sinfonioiden ylimaalliset hitaat osat ovat pyhiä. Tuon tyyppinen arvio sen sijaan sopii mielestäni Hoppeen ja hänen tuotantoonsa laajemminkin.

Ylevyyttä, rauhaa ja loputonta toistoa

Requiem alkaa tempossa adagio, se jatkuu paikoin adagissimo ja päättyy adagio. Hoppé sanoo pyrkineensä ilmentämään messussa ”ylevyyttä” ja ”rauhaa”. Avain Hoppén ilmaisuun löytyy edellä mainitusta Solace-albumista. Sen ydin on kappale ”Beloved”, kaunis kuin mikä, mutta sitten kaikki muu – toistoa hiukan muunnellen. Perusatmosfääri teoksissa on koko ajan sama. Sielunmessussa odottaisi edes Sanctus-osassa jotain kohottavampaa; odotus ei toteudu. Musiikki jää kuulijan korvissa lopulta sumuiseksi, rajattomaksi äänimassaksi pelkän tunnelmoinnin (sentimentale) tuottajaksi. Paras osa on mielestäni Agnus Dei, joka on ensin solistien ja orkesterin yhteis-kokoonpanossa ja sitten vielä da capo instrumentaaliosana, jossa sellolla on avainrooli. Kokonaisuudesta erotettuna tämä on vaikuttava. Requiemissa se hukkuu jo pitkään jatkuneeseen toistoon.

Britti Karl Jenkinsillä on hiukan samoja ongelmia, mutta otan vielä näiden rinnalle Sir Philip Ledgerin Requiemin. Siinäkin on pyritty tietynlaiseen keveyteen, jota ilmaisee otsikko ”A thanksgiving for life”. Tarkoitus ei ole murehtia ja surra vaan iloita ja kiittää. Tekstinä ovat latinalaisen lisäksi  Thomas Trahernen vanhat runot sielun syn- tymästä sen viimeiseen matkaan.

Ledger on onnistunut vapauttamaan musiikin synkistelystä iloon ja riemuun mutta kuitenkin niin että syvyysulottuvuus säilyy. Adagiokin on käytössä, mutta välillä mennään presto kohti viimeistä rajaa. Tenorin suoranainen riehaantuminen osassa ”Final Journey of the Soul” katkaisee sinänsä arvokkaan hiljaisuuden ja rauhan. Tätä Hoppé ei tavoita. Olisiko Hoppén näkemyksen taustaan vihje siinä että Solace kilpaili New Age Grammysta vuonna 2003? Siellä Hoppén tapainen musiikki saa muutenkin arvostusta. Ja vielä palatakseni alussa olevaan luetteloon esikuvista – olisiko kyse myös irtautumisesta näistä ja niiden suorastaan räjähtävistä murroskohdista? Dies irae ainakin on Hoppélle tuntematon käsite, Lacrimosaa lukuunottamatta.

Vielä heittäisin Hoppén rinnalle Gloria Brunin Requiemin. Se on melko pitkälle nyt kuvatun sukulaisteos, mutta Bruni onnistuu yhdistämän ”suruttomuuden” melodiseksi kauneudeksi varsinkin teoksen päättävässä Lacrimosa-osassa niin että siihen voi liittää myös termin ”syvällinen”. Tämä poikasopraanon voimin.

mi0001930638 Levytys

2006

Hearts of Space / Valley Entertainment
HS 114182

 

 

Share on FacebookTweet about this on TwitterEmail this to someone