Motiivit

Kristillinen kirkko syntyi ankaran kilpailun keskelle. Rooman valtakunta oli levittäytynyt kulttuurisesti hyvin monivivahteiselle alueelle, jossa myös erilaiset uskonnolliset liikkeet ja kultit kilpailivat keskenään. Jännitteet oman hengellisen äidin, juutalaisuuden, ja poliittisen keisarikultin suuntaan voimistuivat nopeasti. Kirkko joutui taistelemaan oman olemassaolonsa puolesta usealla rintamalla. Tuosta taistelusta nousivat uskossaan väkevät ja esikuviksi nostetut marttyyrit ja pyhimykset.

Kristittyjen yhteisön ei ollut tarkoitus elää kauan maan päällä, ei ainakaan ikuisesti. Messias, Kristus, tulee uudestaan maan päälle ja kaikki muuttuu, luodaan uudet taivaat ja uusi maa. Paavali, Pietari ja Ilmestyskirjan Johannes ovat tässä yksimielisiä. Mutta Kristus viipyy. Monet odotukset ja aikamäärät turhentuvat. Seurakuntien jäsenet vanhenevat, eivät vain marttyyrit kuole. Miten käy heidän, jotka nukkuvat pois näkemättä Herran uutta tulemista? Vastaus on rukous.

Ora pro nobis, Anatolius

Jo maan alle, katakombeihin, ajettujen kristittyjen rukouksia on säilynyt ja löydetty.

”Pyydämme anteeksiantoa hänen monista
synneistään,
Synneistä pelastumista ja anteeksiantoa.
Armossasi älä rankaise häntä hänen puutteistaan –
synneistä joista hän oli tietoinen tai tietämättä tehdyistä synneistä.
Armahda häntä”.

Kristukselle osoitettujen rukousten rinnalle tuli pian edesmenneelle itselleen osoitettuja pyyntöjä:

”Rukoile vanhempiesi puolesta,
rukoile lastesi puolesta […]
Elä Kristuksessa ja rukoile puolestamme”.

Näistä Ora pro nobis– rukoile puolestamme -tyyppisistä rukouksista ehkä hellyttävin on:

”Anatolius, esikoisemme, joka olit
luonamme niin vähän aikaa,
rukoile puolestamme”.

Rukouksista heijastuu varma usko siihen ettei kuolema ole elämän loppu vaan jonkin uuden ja suuremman alku. Uskottiin myös siihen että pois nukkuneet voivat rukoilemalla vaikuttaa vielä matkalla olevien kohtaloihin. Samaan aikaan vielä matkalla olevat rukoilivat jo perille päässeiden puolesta.

Levon ja kirkkauden kaipuu

Avainsanoiksi jo varhain näyttävät yleistyneet sanat requies, lepo, rauha ja lux, valo, kirkkaus. Kuolleiden muistaminen oli alunperin yksityisten ja perheiden asia. Voimakas yhteys seurakuntaan toi pian toimintaan yhteisöllisiä piirteitä. Kirkon alkuvaiheet olivat muutenkin uusien muotojen etsinnän ja vakiintumisen aikaa. Kysymyshän oli yhteisöstä, jonka tarkoitus ei ollut organisoitua vuosisadoiksi tai vuosituhansiksi. Uusien käytäntöjen ja jo hyväksi koetun välinen jännite oli ilmeinen.

Kirkossa hyväksyttiin – toisin kuin nykyään monet uskovat – erilaisuus, jopa moniarvoisuus. Prosessin tuloksena syntyi pyhien kirjojen kaanon, seurakuntien järjestysmuodot ja jumalanpalveluksen muodot. Mikään näistä ei saanut heti vakiintunutta muotoa. Erilaisuuksia nopeasti leviävän yhteisön eri puolilla ei väkisin harmonisoitu, yhdenmukaistettu. Tämä tarve syntyi vasta myöhemmin. Näin tapahtui myös kultin muotoutumisessa. Eri tahoilla syntyneistä aineksista muotoutui vähitellen suurempia kokonaisuuksia. Niiden sisällä eri ikäiset ainekset hakivat paikkansa. Kristittyjen eräänlainen perusrukous Kyrie eleison, Herra armahda, vakiintui idässä kreikankielisenä ja siirtyi länteen ilman harmonisointia. Latinalainen Miserere mei, Deus sai oman paikkansa kreikkalaisen rukouksen rinnalla. Muodostui kaksi peruslinjaa, itäinen liturgia ja läntinen messu. Niiden sisälle jäi vielä muodollisia ja kielellisiä variaatioita, jotka muuntuivat ja vakiintuivat aikojen kuluessa.

Muistamisesta kiirastulen lyhentämisen keinoksi

Requiem-messun synty ja kehitys ovat välitön osa edellä kuvattua prosessia. Varhaisin kuolleiden muistaminen messun kaanonista löytyy ehtoollisen yhteydestä. Siihen sisältyi rukous seurakunnan puolesta ja pian sen jälkeen voimakas vetoomus poisnukkuneiden uskovien sielujen puolesta:

Memento etiam, Domine, Famulorum famularumque tuarum
qui nos precesserunt cum signo fidei et dormiunt
in somno pacis

”Muista myös, Herra, palvelijoitasi ja palvelijattariasi, jotka
uskossa ovat kulkeneet edellämme ja nyt nukkuvat
rauhan unta.“.

Tämä kaunis ja vetoava rukous jäi pois varsinkin suurina kirkkopyhinä. Galliassa meneteltiin toisin. Messussa luettiin jopa juuri kuolleiden nimet ja heidän puolestaan rukoiltiin. Missa pro defunctis, Missa defunctorum syntyi varsinaisesti 900-luvulla. Silloin alettiin viettää marraskuun 2. päivää kaikkien uskossa kuolleiden muistopäivänä. Tavan juuret ovat ranskalais-gallialaisessa käytännössä mutta tapa vakiintui myös kirkon keskuksessa, Roomassa.

Requiemin merkityksen kasvulle antoivat pontta myös eräät opilliset korostukset. Kiirastulioppi (purgatorium) vahvistui 1200-luvulla. Marraskuun 2. päivän Missa defunctorum yleistyi ympärivuotiseksi niin että sielunmessu voitiin suorittaa vainajan kuolinpäivänä, hautajaispäivänä, tai jonain kuoleman muistopäivänä. Kuolinmessu ei koskaan korvannut sunnuntain päämessua josta se pidettiin erillään. Messu alkoi saada myös syvempiä merkityksiä. Ei ollut enää kyse vain vainajan muistamisesta tai viimeiselle matkalle saattamisesta. Messulle tuli myös pelastava merkitys, kiirastulen kärsimysten lyhentyminen.

Requiem ja Panikhida

Requiemin sisällöllistä kehitystä ei voida tarkasti jäljittää. Vanhimpiin elementteihin kuulunee rukous ”Libera me […]“, ”Vapahda minut iäisestä kuolemasta tuona pelon päivänä”. Siinä ovat jo Dies irae -runoelmankin juuret. Keskiajan lopulle tultaessa requiemin perusosat olivat muotoutuneet ja Trenton konsiilissa (1545–1563) messun muoto vahvistettiin läntisessä kristikunnassa.

Itäisellä alueella hallitsi pitkään bysanttilainen perinne. Paikallisilla kielillä ja muodoilla säilyi tärkeä asema. Kirkkoslaavi on yksi itäisen alueen hallitsevista kielielementeistä. Olennaista erilaisuudenkin hyväksynnän keskellä oli tiukka yhteisöllisyys. Yhteisön lupa ja siunaus olivat toiminnan ehto. Sama ehto näkyi myös ikoniperinteessä. Panikhida on itäisen perinteen slaavilainen sovellus. Se on pitkä rukoussarja, jolla vainaja saatellaan viimeiselle matkalle.

Sekä idässä että lännessä kuolleiden muistamisessa on kyse ennen kaikkea jumalanpalveluksesta. Vasta 1900-luvulla syntyvät requiemit joilla on vanha nimi mutta usein hyvin sekulaarit motiivit. Mutta näitäkin yhdistää vanhaan yksi yhteinen tekijä – kuolema.

Share on FacebookTweet about this on TwitterEmail this to someone