Avainsana-arkisto: featured

Mozart sytytti kipinän sielunmessuihin – Pentti Ruokonen 85 vuotta

Requiem.fi -sivuston sielun, suuren  diskografian kehittäjä Pentti Olavi Ruokonen täyttää 06.06.2017 85 vuotta. Sivusto ja kaikki requiemmusiikin ystävät onnittelevat päivän sankaria!

Pentti näki päivänvalon Multialla maanviljelijäperheen poikana. Matematiikka vei myöhemmin opintielle, josta avautui ura koulumaailmaan opettajaksi ja alan kehittäjäksi. Ensimmäinen työpaikka löytyi Helsingin Norssista 1957, jolloin koulussakin elettiin vielä niin sanottua vanhaa (hyvää?) aikaa. Opettajienkin ranking oli selkeä ja ankara. Pentti aloitti tuntiopettajan kastista, joka oli rankingin alin, mutta jo neljäs vuosi toi sitten ylennyksen lehtoraattiin. Eri vaiheiden jälkeen tie johti Jyväskylään, jonka Lyseossa ura ulottui vuodesta 1969 aina 1990-luvulle ja eläköitymiseen. Muistoissa ovat monet hienot persoonallisuudet, joihin hän uransa aikana sai tutustua. Oppilaiden tai opettajien rankingit ovat liuenneet 1970-luvulla nousseen kouludemokratian tuiskeessa.

Requiemkokoelmien ME-mies

Sielunmessut ovat musiikkia, joka soi lähinnä Pentin sydäntä. Jo 1960-luvulla tutustuminen Mozartin requiemiin herätti uteliaisuuden – onko näitä muitakin? Ja olihan niitä, löytyi Fauré, Brahms ja Cherubini. 1990-luvulla digimaailma valloitti myös musiikin ja sen välittämisen. Nettifirmojen kautta genren alue laajeni ratkaisevasti. On prestoclassicalit ja jiipeeceet, joiden luetteloista löytyy jatkuvasti uusia, ennestään tuntemattomia teoksia. Ja nyt 85-vuotiaalla sankarilla on kokoelma, joka käsittää yli 400 nimekettä sielunmessuja tai saman henkisiä teoksia. Kun netistäkään ei ole löytynyt suurempaa, kyseessä lienee alan maailmanennätys. Tästä materiaalista Pentti kokosi diskografian, jonka kaikki levyt löytyvät hänen hyllystään! Netti tuntee laajempiakin listauksia (Requiemsurvey.org esim) mutta kenelläkään ei ole kaikkia niiden listaamia teoksia. Kees van der Vloed, tuon suuren listan kehittäjä, julkisti myös oman kokoelmansa. Siinä on yli sata vähemmän kuin Jyväskylän hyllyissä.

Pentti on vanhan musiikin ystävä, modernitkin varmaan ovat tutustumisen arvoisia, mutta Jyväskylässä soivat ahkerimmin Gossec, Gilles, Zelenka, Cherubini ja Plantade! Harrastus on lisännyt ratkaisevasti harrastajan musiikin aluetta. Eipä taida Jyväskylän kesässä Plantade ja Zelenka kovin usein soida.

Jokamiehenoikeus taidemusiikkiin

Jyväskylä on Pentille tärkeä kotipaikka, mutta sen kulttuurissa on yksi musta aukko. Paikkakunnalla toimii hienoja kuoroja, siellä on Jyväskylän sinfonia, orkesteri jonka tunnettavuus yltää levytysten kautta yli maan rajojenkin. Mutta missä viipyy kunnollinen konserttisali? Paljon on puhuttu, mutta muut kulttuurialueet ajavat ohi ja sali on rakentamatta. Olisi jo aika korjata puute, arvelee sielunmessujen lomasta musiikin harrastaja. Rahojen vartijat, hoi! ”Musiikista voi nauttia jokainen, ei tarvitse varsinaisesti tietää mitään, antaudutaan vain sävelten vietäväksi”. Jokseenkin noilla sanoilla Pentti on ystävilleen kuvannut asennettaan musiikkiin. Kuinka terveellinen ja rohkaiseva on hänen asenteensa. Poissa on kaikki elitismi, musiikin sisään astutaan jokamiehen oikeudella. Kun välillä requiemit vaimenevat, soittimeen asetetaan Beethovenin tai Mozartin pianokonserttoja,

Musiikin alue on rannaton. Toivomme Pentille ja hänen Leenalleen vielä monia vuosia rakkaan harrastuksen parissa. Requiem.fi


Artikkelikuvassa ovat Pentti Ruokonen (1932–) ja François-Joseph Gossec (1734–1829). Toivotamme Pentille yhtä poikkeuksellisen pitkää ikää kuin Gossecille omana aikanaan!

Michael Hoppé fiilistelee

Requiem adagio adagissimo sentimentale

 

Joitain vuosia sitten berliiniläisestä musiikkiliikkeestä tarttui mukaani 6CD-paketti jonka päällä luki otsikko ”Best adagios 100”. Vaikka olen juuri tällaisen hitaan musiikin ystävä, olen kuunnellut levyjä melko harvoin. Tulkinnat ovat vaihtelevia Albinonista Rodrigoon, mutta kiusallista on joidenkin kappaleiden typistäminen, ilmeisesti tilan säästämiseksi. Amputointi voi jopa loukata.

Michael Hoppé (kuva sivustolla alchetron.com)
Michael Hoppé (kuva sivustolla alchetron.com)

Hitaudellakin on näin katsoen liika-annostuksen vaara. Ongelman aktualisoi myös täysin amerikkalaistunut britti Michael Hoppe , jonka Requiem löytyy hyllystäni. Hoppé on amerikkalaiseen tapaan monitoimimies. Hän säveltää poppia ja klassista, hän tuottaa ja levyttää, esiintyy artistina ja näyttää ainakin jossain määrin lähentyvän New Age -liikettä. Jo varhaisista vuosistaan saakka Hoppé kertoo mieltyneensä sielunmessuihin: ”…wings for the passage of souls”. Erikseen hän mainitsee Mozartin, Verdin,  Fauren, Berliozin, Rutterin, Brahmsin ja Lloyd Webberin teokset.

Mieltymys muuntui haluksi luoda requiemista oma tulkinta. Se syntyikin mutta ei heti kokonaan. Vuonna 2003 Hoppe julkaisi albumin ”Solace”, josta  löytyy kaksi requiemosaa, Pie Jesu ja Lachrimosa. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi koko requiem. Teos on sävelletty pienelle kokoonpanolle, siinä laulaa kaksi solistia (S ja T), soitinsolisteina kuullaan oboeta,selloa ja klarinettia. Säestävänä elementtinä kaksi viulua ja (sähköistetyt)  kosketinsoittimet, joita soittaa Hoppé itse.

Hoppéa kuvaillaan ehtymättömäksi melodioiden luojaksi. Ja melodioita messusta kyllä löytyykin, mutta ovatko ne vain saman teeman jatkuvaa muuntelua? Osmo Tapio Räihälän haastattelussa Sir Colin Davis syytti Bruckneria itsensä toistamisesta, sama sinfonia yhä uudelleen. Arvio loukkasi Bruckner-fania, jolle varsinkin sinfonioiden ylimaalliset hitaat osat ovat pyhiä. Tuon tyyppinen arvio sen sijaan sopii mielestäni Hoppeen ja hänen tuotantoonsa laajemminkin.

Ylevyyttä, rauhaa ja loputonta toistoa

Requiem alkaa tempossa adagio, se jatkuu paikoin adagissimo ja päättyy adagio. Hoppé sanoo pyrkineensä ilmentämään messussa ”ylevyyttä” ja ”rauhaa”. Avain Hoppén ilmaisuun löytyy edellä mainitusta Solace-albumista. Sen ydin on kappale ”Beloved”, kaunis kuin mikä, mutta sitten kaikki muu – toistoa hiukan muunnellen. Perusatmosfääri teoksissa on koko ajan sama. Sielunmessussa odottaisi edes Sanctus-osassa jotain kohottavampaa; odotus ei toteudu. Musiikki jää kuulijan korvissa lopulta sumuiseksi, rajattomaksi äänimassaksi pelkän tunnelmoinnin (sentimentale) tuottajaksi. Paras osa on mielestäni Agnus Dei, joka on ensin solistien ja orkesterin yhteis-kokoonpanossa ja sitten vielä da capo instrumentaaliosana, jossa sellolla on avainrooli. Kokonaisuudesta erotettuna tämä on vaikuttava. Requiemissa se hukkuu jo pitkään jatkuneeseen toistoon.

Britti Karl Jenkinsillä on hiukan samoja ongelmia, mutta otan vielä näiden rinnalle Sir Philip Ledgerin Requiemin. Siinäkin on pyritty tietynlaiseen keveyteen, jota ilmaisee otsikko ”A thanksgiving for life”. Tarkoitus ei ole murehtia ja surra vaan iloita ja kiittää. Tekstinä ovat latinalaisen lisäksi  Thomas Trahernen vanhat runot sielun syn- tymästä sen viimeiseen matkaan.

Ledger on onnistunut vapauttamaan musiikin synkistelystä iloon ja riemuun mutta kuitenkin niin että syvyysulottuvuus säilyy. Adagiokin on käytössä, mutta välillä mennään presto kohti viimeistä rajaa. Tenorin suoranainen riehaantuminen osassa ”Final Journey of the Soul” katkaisee sinänsä arvokkaan hiljaisuuden ja rauhan. Tätä Hoppé ei tavoita. Olisiko Hoppén näkemyksen taustaan vihje siinä että Solace kilpaili New Age Grammysta vuonna 2003? Siellä Hoppén tapainen musiikki saa muutenkin arvostusta. Ja vielä palatakseni alussa olevaan luetteloon esikuvista – olisiko kyse myös irtautumisesta näistä ja niiden suorastaan räjähtävistä murroskohdista? Dies irae ainakin on Hoppélle tuntematon käsite, Lacrimosaa lukuunottamatta.

Vielä heittäisin Hoppén rinnalle Gloria Brunin Requiemin. Se on melko pitkälle nyt kuvatun sukulaisteos, mutta Bruni onnistuu yhdistämän ”suruttomuuden” melodiseksi kauneudeksi varsinkin teoksen päättävässä Lacrimosa-osassa niin että siihen voi liittää myös termin ”syvällinen”. Tämä poikasopraanon voimin.

mi0001930638 Levytys

2006

Hearts of Space / Valley Entertainment
HS 114182

 

 

Sielunmessu ilman surua ja tuskaa – Domenico Cimarosa (1749–1801)

”Teos sisältää valtavan määrän emotionaalisia elämyksiä, vain yksi tunnetila puutttuu -kärsimys”. (Robert Chase Cimarosan messusta)

Kun 29.10.1970 avasin radion ja napsautin uuden Tandberg-kelanauhurini tallentamaan alkavaa konserttia, en aavistanut kuinka tärkeästä tapahtumasta oli kysymys.

Ohjelma oli Cantores Minores -poikakuoron konsertti, ja ainoana numerona esitettiin Domenico Cimarosan Requiem (Missa pro defunctis), jota en ollut koskaan kuullut. Messu teki heti ensikuulemalla valtavan vaikutuksen ja herätti mielenkiinnon musiikkigenreen, johon tutustumisesta muodostui elämän pituinen harrastus. Ennestään tunsin vain muutaman requiemin, tutuimmat Mozartin ja Verdin. Cimarosa oli säveltäjänäkin outo mutta nyt suorastaan pakotti tutustumaan tarkemmin sielunmessujen maailmaan.

Italialainen Pietarin hovissa

Tämän päivän Venäjä on hiukan ristiriitainen kokemus meille suomalaisille ja koko Euroopalle. Onhan Euroopan lähimenneisyys sävyttynyt pyrkimyksestä yhtenäisyyteen ja integraatioon, ei pelkkänä muotona vaan vastareaktiona menneelle sodan repimälle Euroopalle. Venäjä, entinen Neuvostoliitto, näyttää rikkovan jopa aseellisesti pyrkimykset rajojen madaltamiseen eristämällä itsensä ja korostamalla omia kansallisia valtapyrkimyksiään.

1700-luvun jälkipuoliskolla oli toisin. Saksasta naimakaupalla Pietariin muuttanut Katarina II muistetaan usein lähinnä värikkäistä miessuhteistaan, hiukan samoin kuin Englannin Henrik VIII vaimoistaan. Nuorena tyttönä Pietari III:lle naitu Katariina osoittautui leskeksi jäätyään voimakkaaksi persoonaksi myös kulttuuririntamalla.

Domenico Cimarosa. Kuvalähde: wikipedia.
Domenico Cimarosa. Kuvalähde: wikipedia.

Kun itsellä ei ollut riittävästi musiikkikulttuuria sen tekijöitä lainattiin muualta Euroopasta. Näitä kohdeltiin arvokkaasti eikä minään ulkomaisina agentteina. Katariinan erityisessä suosiossa olivat italialaiset säveltäjät joista monet toimivat Pietarissa ”leasing-säveltäjinä”, tunnetuimmat Giovanni Paisiello (Pietarissa 1776–1784) ja Domenico Cimarosa (1787–1791).

Cimarosan maine perustui tuolloin lähinnä buffa-oopperoihin. Paras oli vielä tekemättä (Il Matrimonio Secreto) mutta maine oli kantautunut jo Pietariin saakka.

Yllätystilaus heti tuliaisiksi

Ura Pietarissa ei kuitenkaan alkanut oopperan merkeissä. Ensimmäinen tilaus olikin sielunmessu. Tiedot messulla muistettavan vainajan henkilöllisyydestä ovat hiukan ristiriitaisia. Toisaalla puhutaan Ranskan lähettilään vaimosta, toisaalla Cimarosan italialaisen suojelijan puolisosta, Capriolan herttuattaresta. Olipa niin tai näin, tilauksella oli kiire. Keisarinnan tahto oli että uusi teos esitetään heti hautajaisissa. Useinhan requiem sävellettiin vasta myöhempää ajankohtaa, esimerkiksi kuoleman vuosipäivää varten.

Tiedot teoksen valmistumisaikataulusta vaikuttavat jotenkin legendoilta. Lyhin aika vain kaksi päivää ja pisimmät arviot viikon työrupeama. Noin tunnin mittaisen, silloistenkin vertailukohtien rinnalla kestoltaan laajan teoksen syntymiselle nuo ovat mahdottomia lukemia.

Cimarosan messussa on kuitenkin piirteitä, jotka kertovat kiireestä. Se on keskeneräinen mutta ei niin että osia puuttuisi. Requiemin teksti on käytetty kokonaan. Keskeneräisyys koskee orkestrointia. Messussa pääosaa näyttelee kuoro, solistitkin (SATB) jäävät suhteellisen vaatimattomiin osiin. Orkesterissa keskeneräisyys kuuluu eniten. Muuten niin laajassa teoksessa orkesteri koostuu vain jousista, kahdesta käyrätorvesta ja basso continuosta, joka on vahvistettu uruilla. Vähäiset vasketkin jäävät kovin pieneen rooliin Tuba mirumissa ja Lacrimosassa.

Cimarosa oli ehtymättömien melodioiden luoja, niin kuin oopperasäveltäjälle sopiikin. Tämä näkyy ja kuuluu myös sielunmessussa. Yksi sen tehokeinoista on juuri tämä melodiarikkaus. Samalla on niitä kuitenkin säästetty. Alun johdantoteema toistuu myöhemmin useaan kertaan, Berliozin idée fixe tai Wagnerin Leitmotiv à la Cimarosa! Vai sitä arvovaltaisen tilaajan pakottamaa kiirettä? Olipa taas kuinka hyvänsä, Cimarosan sulasta lähtee messu, joka vetoaa kuulijaan juuri tuon loisteliaan kuoron ja kauniisti kaartuvien melodioiden kautta.

Ja niin kuin amerikkalainen requiemtutkija Robert Chase toteaa, ei surun häivää, mutta sitä enemmän iloa, valoa, kauneutta ja toivoa! Kokemus lienee kuitenkin kuulijan korvissa. Säveltäjän buffa-tausta voi luoda kuulijalle iloisemman efektin, mutta jos sen unohtaa, voi tuon ylimaallisen kauneuden kokea myös surun värittämänä, buffan takana sittenkin seria.

Cimarosa ei viihtynyt Pietarissa kuin vajaat neljä vuotta. Etelän aurinko oli Napolin lähellä pienessä Aversan kaupungissa syntyneelle rakkaampi kuin vaikka Pietarin kalsea talvi.

Ensimmäinen askel kohti etelää oli muutto Wieniin, jossa Salieri oli joutunut keisarin epäsuosioon ja pakkolomalle. Cimarosan uran huippu osui tähän kauteen. Keisari Leopold II piti Cimarosan oopperoista niin että Il Matrimonio Secreto esitettiin hänen vaatimuksestaan kantaesityspäivänä kaksi kertaa. Legendaako tämäkin?

Sitten Salieri sai armon ja palasi virkapaikalleen, Cimarosa suuntasi takaisin Italiaan. Siellä elettiin levottomia aikoja. Napoleon herätteli tasavaltalaisia uudistuksia Napolissakin, Cimarosa intoutui hankkeisiin mukaan säveltäen jopa hymnin uusille aatteille. Epäonnekseen säveltäjä oli leimautunut häviäjien puolelle ja tuomittiin kuolemaan. Hyvät ystävät pelastivat tuomitun joka sai vielä elää kaksi armon vuotta.

Requiemin myöhemmät vaiheet Cimarosan mestarillisen Requiemin vaiheet noudattavat hyvin tavanomaista kaavaa. Kun varsinaisen tilauksen edellyttämä tehtävä oli suoritettu, partituurin lehdet saivat rauhassa pölyttyä ilman uusintaesityksiä. Kuinka moni hieno teos onkaan hävinnyt tietymättömiin tai vielä odottaa uteliasta löytäjää!

Einsiedelnin luostarin kirjastosta Pikkukanttoreille

Cimarosan Requiemin kohdalla odotus kesti yli sata vuotta. Partituuri löytyi sattumalta  Sveitsistä Einsiedelnin luostarin kirjastosta. Löytäjä, italialainen kapellimestari Vittorio Negri, oivalsi teoksen arvon, toimitti sen esityskuntoon ja 1968 Montreaux’n musiikkijuhlilla teos sai uuden kantaesityksen. Samalla tehtiin myös levytys, Prèmiere mondiale, Philips 839752 LY.

Pikavauhtia Cimarosan Requiem tuli sitten Suomeen. Cantores Minores oli saanut johtajakseen energisen Heinz Hofmannin, jolla oli laajat yhteydet eri puolille Eurooppaa. Lyonissa hän kuuli Negrin levytyksen Cimarosan Requiemista ja innostui heti, siinä on hänen pojilleen sopiva teos.

Helsingin esitys 29.10.1970 oli valtavan työn takana. Negrin konstruoimaa partituuria ei ollut painettu eikä se ollut käytettävissä. Hofmann joutui tekemään avustajineen uuden työn saatuaan kopion Einsiedelnin alkuperäisestä partituurista.

Yksi työn onnistumisen edellytys oli hiljakkoin käyttöön saatu valokopiokone (yksityiskohtaisen selvityksen työn laajuudesta voi saada Pirkko-Leena Otonkosken kirjoittamasta Cantores Minores -kuoron historiikista. Vantaa 2003. Ks. myös Cantores Minores -kuoron verkkosivut.)

Cantores Minores on esittänyt huikean määrän erilaisia kuoroteoksia, Bachin suurista passioista pienempiin musiikillisiin helmiin. Cimarosan Requiemin esitystä pidetään yhtenä kuoron historian kulminaatiopisteistä. Esitystä seuranneet kritiikit ovat järjestään kiittäviä ja paljastavat tosiasian, että nyt oli tuotu esiin tuntematon teos jonka unohtaminen oli ollut musiikillinen skandaali.

On valitettavaa, ettei Cantores Minores -kuoron tulkinta päässyt levytykseen. Kuoron innostus ja äänten kirkkaus ja yhtenäisyys vetävät vertoja kansainväliselläkin tasolla. Solistit Taru Valjakka, Raija Määttänen-Falk, Eero Erkkilä ja Matti Tuloisela täydentävät kokonaisuutta Helsingin Kaupunginorkesterin säestäminä.

Toisen kerran Requiem sai Pikkukanttorien esityksen Turussa 6.11. Kolmas esitys oli vasta Puolan kiertueella 1980.

Noiden uraauurtavien esitysten jälkeen teosta on esitetty  eri puolilla Eurooppaa, pohjoisin paikkakunta lienee Suomen Kemi. Venäjällekin se on palannut, You Tube tarjoaa mm. konserttiesityksen Moskovasta.

Tämän kirjoittajalle tuo Tandberg-versio vuodelta 1970 on paras. Sen siirsi Martti Kilpeläinen CD-formaattiin 2004.

Uusin levytys Naxos 8572371

 

Artikkelikuva: Voitto-Väinämö Näätämö 2002